120.

Hermot riekaleina?

 

Statuksia. Menestymistä. Euroja. Pinnistämistä. Pinkomista. Tilastoja. Taulukoita. Vaatimista. Ponnisteluja. Pinnistelyjä. Litroittain kahvia. Epätyytyväisyyttä. Kiukuttelua. Palavereja. Molli. Koulutuksia. Unelmia. Hengästymistä. Stressiä. Hermot menee.

STOP! Mitä ihmettä? Olen päivät pääksytysten kuunnellut nyt valitusta ja voivotusta eri puolilta. Harvemmin kuulee innostumista omista unelmistaan tai innokasta takertumista siihen, mitä tekee. Puhun nyt nuorista ihmisistä. Oman ikäluokkani kansasta muutamien vuosien säteellä suuntaan jos toiseen.  Mistään ei saisi sanoa mitään. Kaikki on pielessä.

En oikeen ymmärrä, mikä nuoria tänä päivänä vaivaa. Mietin tätä usein, kun omakin stressitasoni nousee levelille 10. Minulla on aina ollut unelmia ja kunnianhimoa, yli puolet niistä on vielä toteuttamatta. Olen myös arjen päivä kerrallaan eläjä ja vaikka usein liitelenkin tiettyjen asioiden kanssa pää pilvissä ja olen niiden kanssa malttamaton, toimeentuloni kanssa olen aina ollut realisti. Mitä on tapahtunut ihmisten arvostukselle elää päivässä, hetkessä? Arvostaa sitä mitä ON ja lopettaa jatkuva voivottelu sen perään, mitä ei ole ja mitä PITÄISI olla. Tässä yhteiskunnassa arvostetaan vain tohtoritason suorittajia ja menestyjiä. Tohtoritason suorittajat ja menestyjät ovat niitä hyväpalkkaisia ja onnellisia. Väärin.

Mitä sinä arvostat itsessäsi? Mikä on juuri tässä hetkessä sitä, missä sinä olet hyvä? Mitä voit kehittää siinä? Onko tässä hetkessä jotain, mikä vie sinua eteenpäin? Mikä on juuri NYT sitä, mikä on hyvin? Minkä et olisi ajatellut olevan näin vaikka vuosi sitten? Mistä olet juuri TÄNÄÄN onnellinen? Mitä olet tänään oppinut? Kukaan meistä ei loppujenlopuksi tiedä sitä, mihin huominen vie. Onko huomista ollenkaan? Onko sitä, mitä PITÄISI olla vuoden, viiden tai kymmenen vuoden päästä? Mikset näe sitä, mitä on nyt?

Arvostamme liian vähän mielestäni tätä nykyä tavallisia, arkisia asioita. Olemme onnettomia liian helposti ja ihan turhaan. Katsoin tänään pienen pätkän naisesta, joka oli selvinnyt Holokaustista ja elänyt 109 vuotiaaksi. Hänen ohjeensa pitkälle elämälle oli keskittyä siihen, mikä on maailmassa kaunista. Keskittyä olemaan optimistinen, olemaan onnellinen hetkessä. Minä en tiedä, mikä hänen ammattinimikkeensä on ollut. Sillä ei ole merkitystä. Miksi minusta aina vaan jatkuvasti tuntuu siltä, että kehitys ja nykymaailman teollistuminen ja superkehittyminen, kaikki hienoudet, laitteet, pelit ja vempeleet ajavat ihmismielen väärällä tavalla turhaan stressiin? Ajatukseen siitä, että omassa elämässä KOKO AJAN ASIOIDEN PITÄISI OLLA PAREMMIN. Pitäisi olla parempi. Pitäisi pitäisi pitäisi. Sitä ja tätä. Syyllistyn tähän itsekin. Mutta välillä pysähdyn oikeasti ajattelemaan, se on kai hyvä merkki?

Minä itse arvostan ihmisissä niin erilaisia asioita. Toisen tapaa puhua ja selittää asioita, toisen kädenliikkeitä esimerkiksi hioessaan puuta, toisen järjestelmällisyyttä, toisen tarmoa, toisen ajatuksia, toisen tapaa pukeutua, toisen tapaa unelmoida, toisen tapaa hymyillä, toisen hymykuoppaa. Hetkinen, mikään näistä ei ole status, vaan persoonallinen luonteenpiirre. Note to self: Samanlailla pitäisi ottaa päivät. Kerrallaan. Ja hengittää. Kunnianhimo ja paremman tavoittelu ovat hienoja asioita ja tottakai niihin pitää pyrkiä MUTTA! Elämässä on muutakin kuin vain raha ja menestyminen. Niin se vaan on.

Zen, kiitos. Kyllä se siitä.

Zen Frog. Kuva:Google