Hylkäsin kaikki illan askareet ja aloin kirjoittaa, koska minua suorastaan pännii. Kävin eilen ystäväni kanssa katsastamassa Wäinö Aaltosen museossa "Kaikista suurinta on rakkaus?" -näyttelyn ja pyörin sen jälkeen koko yön sängyssä ajatusten vilistäessä turhautuneena ja tuskastuneena, ärsyyntyneenä, kiukkuisena, jopa pettyneenä. Niin vahvasti, pitkästä aikaa, jokin esille nostettu teema taidenäyttelyssä vaikutti minuun niin vahvasti...

Suurin kaikista on rakkaus? -näyttelyssä vahvojen tunteiden kirjo

Vahvojen tunteiden kirjo on Wäinö Aaltosen museon kesän 2013 näyttelyn kantava voima. Aihetta lähestytään monesta näkökulmasta, sillä rakkaus on muutakin kuin huumaavaa onnea. Teoksissa kohtaavat niin kiintymys ja erotiikka kuin kaipaus ja empatian puute. Näyttely on esillä 14.6.–8.9.2013.

Rakkauden käsite on ehtymätön innoituksen lähde kuvataiteessa, kirjallisuudessa ja musiikissa. Rakastuminen ohjaa ihmissuhteita ja mielipiteitä, rakkaus voi muuttaa suuntaa – tai olla ikuista. Näyttelyssä esitetään pohdintoja rakkaudesta kahdentoista taiteilija voimin. Vanhimmat teokset ovat 1990-luvun loppupuolelta, uusimmat keväältä 2013.

Mukana näyttelyssä olevat taiteilijat ovat Tiina Heiska, Maarit Hohteri, Miikka Kiminki, Jaana Kirjonen, Milja Laurila, Rauha Mäkilä, Anna Nykyri, Pasi Tammi, Kaija Papu, Markus Kåhre, Henna Aho ja Ville Laaksonen.
(Lähde: http://www.wam.fi/public/default.aspx?contentid=449665&nodeid=10921)

...Näyttely ja sen teema oli mielestäni siksikin erittäin hyvä, koska se koskettaa ihan jokaista pientäkin ihmiskunnan eliötä tällä planeetalla. Se täytyy kuitenkin itse käydä katsomassa, sillä jokainen muodostaa aiheesta ja omista kokemuksistaan toki oman näyttelynsä, mutta voin yrittää tuoda jotakin ajatuksia esille.

Jos oikein alkukantaisesti ajatellaan, seksuaalinen vietti ja viehtymys vastakkaisen sukupuolen olentoon on välttämätön totuus lajien jatkumiselle tässä maailmassa. Muotoja on monia. Oikeastaan kadehtittavan yksinkertainen ajatus säilyttää ainoastaan lajien jatkumo, ilman monimutkaisia suhdekiemuroita, kaipuuta, itkuja, sähläyksiä, pettämisiä, riippuvuuksia, pelkoa, turhautumista...Lista on loputon.

Yksi taiteilijoista kuvailikin näyttelynsä aihetta mielestäni aika hyvin: miten nuoruuden into ja rakkauden mystisyys katoaa vanhemmiten ja muuttuu suhteessa helposti "arkipäiväiseksi kuin maksalaatikko." Realistiseksi. Raa'aksikin. Pelokkaaksi. Varovaiseksi. Välinpitämättömäksi tai liian takertuvaksi. Pettäminen ja toisten suhteiden kaipuu omassa olemassaolevassa näytelmässä on saanut liiaksikin päärooleja tässä loputtomassa elämän kantavan voiman teatterissa. Valitettavasti se realistisuus tulee itsellekin aika usein vastaan ja tuntuu, että istuu yleisössä ja sitä miettii väkisinkin: mihin täällä voi enää luottaa? Voinko enää uskoa IKINÄ mihinkään ihanaan? Mitä helvettiä täällä tapahtuu?

Harvoin tulee käytyä katsomassa näinkin vahvasti tunteisiin vetoavia näyttelyitä. Kokemus oli siis onnistunut, tosin minun osaltani kuohuttava. Näyttelyyn oli koostettu myös mielenkiintoinen videoinstallaatio idealla "videoravintola", jossa ihmiset keskustelivat videokollaaseissa rakkauden käsityksestä-merkityksestä-ideasta-ihannekuvasta ja niin edespäin. Olisin voinut viettää siellä koko illan, sillä sisälläni huusi koko ajan "KERTOKAA MINULLE KOSKA MINÄ EN TIEDÄ!"

Näyttelyn jälkeen suuntasimme syömään ja purimme näitä ajatuksia raskaasti tuhisten ja päräytellen. Rakkaus on todella muutakin kuin huumaavaa onnea ja näyttely onnistui sen kuvaamisessa erittäin hyvin. Ainakin minulle. Aiheen kuvaaminen ja loputon vastauksien etsiminen ei varmasti lopu koskaan, ei taiteesta eikä minun ajatustensekamelskaisesta päästäni. Mutta näyttelyistä jos jostain on kiva etsiä niitä vastauksia!

Valitsin aiheeseen liittyvän biisin, joka saa minut aina mietteliääksi:

Christina Novelli - Concrete Angel (acoustic version)