Syksyn teemana usko.
Olen ollut viime aikoina todella laiska kirjoittamaan saati pohtimaan mitään sen kummallisemmin kovin järkevää. Kesän meno on ollut niin kuplivaa ja vauhdikasta, että pysähtyminen on ollut tosi vaikeaa ja vaikeaa se on edelleen. Nyt onkin aika yrittää orientoida itseään tulevaa syksyä varten ja reipastua ja pitää itsestään huolta. En tiedä, miten hyvin se käytännössä onnistuu, mutta ennen kaikkea mun mielestä tärkeintä on itsensä henkinen tsemppaaminen ja kouluttaminen uusiin haasteisiin, koska usko omaan itseensä ja kaikkeen muuhunkin kumpuaa aina sisältä päin. Jos uskoa ei ole sisäisesti, on tyystin sama, mitä ulkoa päin on tarjolla.
Viime päivinä oon miettinyt tosi paljon tätä aihetta, koska oon törmännyt kautta rantain aiheeseen niin leffoissa, artikkeleissa kuin palavereissa ja ihan kavereiden kanssa kahvipöydässäkin. Siksi varmaan rupesinkin sitä pohdiskelemaan. Multa kysytään aika usein sitä, että olenko kovinkin uskonnollinen ihminen kun esimerkiksi kannan ristiä kaulassani. Jätän sitä sen enempää avaamatta tähänkään, koska koen sen niin henkilökohtaiseksi asiaksi, etten ole koskaan kokenut tarvetta selitellä itseäni sen asian tiimoilta ihmisille sen kummallisemmin. Ylipäänsä usko johonkin, on se sitten ulkopuoliseen, abstraktiin, konkreettiseen objektiin ja ennen kaikkia omaan itseensä on elämän tärkein tukipilari. Ilman sitä, olisi tosi vaikea kohdata niitä alamäkia. Millainen ja mihin se jokaisella kohdistuu, on tietenkin jokaisen oma asia, mutta sitä kannattaa vaalia ja kehittää ja ennen kaikkea, sitä ei saa koskaan menettää.
Kun mietin koko puolta vuotta takaperin mun elämässä, on tapahtunut sellaisia juttuja, joiden on helppo horjuttaa uskoa. Kun mietin vieläkin pidemmälle takaperin asioita, niin sellaisia juttuja, joiden on helppo romuttaa usko kokonaan. Katkeroittaa, kyllästyttää, kuihduttaa ja tuhota. Vihasin joskus käsitettä "aika parantaa haavat" ja sitä, että kaikki jaksoivat sitä kliseisesti toitottaa. Nykyään vannon kyseisen ikivanhan letkautuksen nimeen ja olen onnekseni ja ilahduksekseni todennut, että niin se todella on, on kyse sitten henkisestä ja/tai fyysisestä vammasta. Katsoin taannoin yhden elokuvan, jossa kerrottiin erään naisen tarina. Hän oli superrakastunut ja mennyt naimisiin ja elämä oli täydellistä opiskelujen, työn ja kaiken kohdalta, kunnes onnettomuus ajoi hänet koomaan ja hän menetti itseltään viisi vuotta lähimenneisyydestä, eikä koskaan enää muistanut olleensa naimisissa, ei rakastamaansa opiskelua tai aviomiestään ollenkaan. Tyyli vaihtui, vanhat muistot ja vanhat opiskelut palasivat ja vanha lähipiiri yritti tehdä hänestä jotain, mitä hän ei ollut. Suhde ajautui avioeroon ja isä halusi naisesta vihdoinkin lakimiehen kuvataiteilijan sijaan. Loppujenlopuksi, vaikka muisti ei koskaan palannut, usko omaan itseen oli se, joka toi menneisyyden takaisin, vaikka hän ei sitä enää koskaan fyysisesti muistanutkaan ja toi takaisin sen, jota hän oikeasti oli. Loppujenlopuksi hän palasi myös aviomiehensä kanssa yhteen uudelleen ja perusti perheen, vaikkei edellenkään muistanut tätä fyysisesti henkilönä. Elokuva oli hieno kertomus itsensä etsimisestä ja löytämisestä ja siitä jäi niin hyvä fiilis, että jäin miettimään sitä, kuinka tärkeää elämässä on löytää se tasapaino ja onnellisuus itsensä kanssa ennen mitään muuta. Kukaan muu ei tuo sitä onnea sinulle, paitsi sinä itse.
Siksi tuntuukin joskus tosi kurjalta kuunnella ihmisten surkuttelua ja valittelua siitä, mikä itsessä on pielessä. Surkuttelua epätyytyväisyydestä ja katkeruudesta elämää kohtaan kun mikään ei onnistu. Helpompaa on olla katsomatta peiliin kun oikeasti yrittää kääntää se ajatusmaailma. Syksy on aina ollut mulle sellaista puhtaalta pöydältä aloittamisen aikaa. Siksi mun mielestä, tämä on hyvä teema valita tälle syksylle ja toivottavasti tää kirjoitus tsemppaa kaikkia muitakin asiaa pohdiskelevia! Ikuinen elämänopiskelu ei lopu koskaan, mutta kertaushan on opintojen äiti eikös se näin ole? Jos aihe ja tarina kiinnostaa, niin suosittelen aiheen tiimoilta katsomaan leffan "The Vow". Ja joka kerta kun se nenä painuu viistämään sitä maata kohti, niin muistetaan ne jutut, jotka auttaa itseä nostamaan sen sievän pienen nenänpään kohti taivasta ja vain yrittämään uudestaan. Mitä siinä muka voi niin kovasti hävitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti