207.

Luovan kirjoittamisen tuloksia - 1

En herää millään näihin päiviin. Olen laiska, tylsä, väsynyt. Puolentunnin kävelymatka töihin tuntuu siltä kuin tarpoisi suossa. Viikko tuntuu kuukaudelta. Ilma tuoksuu märältä. Tunnen lumen alla ummehtuneen hiekan hajun. Vituttaa. Koko kaupunki näyttää olevan horroksessa. Mietin, minne vastaantulevat ihmiset ovat menossa ja kadehdin reippaasti ohi pyyhältävää hahmoa. Hän on varmasti herännyt aamulla ajoissa. Venytellyt, keittänyt terveellisesti vihreää teetä ja napsinut lounassalaattiainekset kulhoon. Käynyt aamusuihkussa. Ohi pyyhältävässä ilmavirrassa on raikas tuoksu. Askeleet ovat täsmälliset, määrätietoiset. Urheilullinen reppu sisältää varmasti siistin kirjaimin täytetyn vuosikalenterin, jonka joka toisen päivän kohdalle on merkitty jokin urheilullinen harrastus. Mietin omaa aamuani. Tajunnanräjäyttävää herätyskellon ääntä, jonka isken vaimeaksi ja herään lopulta sydämentykyttävään tunteeseen siitä, että olen jo myöhässä. Jos olen, mitä pari lisäminuuttia enää merkitsee? Seison alasti kylmässä keittiössäni, ikkunanpielistä tuulee talvisin aina läpi. Hyvä. Onpahan jotakin, johon herää. Jääkaappi on tyhjä. Mahanpohja murisee jo valmiiksi. Kulautan banaanijugurttia pahvisen tölkin suusta ahnaasti ja tungen sitten kiukun vallassa tahmeaa pahvitölkkiä jo ennestään täyteen roskikseen. Pitäisi lajitella. Se reipas reppunainen tekee varmasti niinkin. 

Silmissä on vielä eilistä ripsiväriä. Se väsyttää entisestään. Sipaisen hajuvettä korvan taakse, ranteeseen, polvitaipeeseen. En herää siltikään. Tunnen paheksuvat katseet ja ajatukset: Mitä sinunkin elämässäsi on sellaista, että muka väsyttää? Nuori, kivannäköinen nainen. Tietäisitpä minun murheeni. Minun elämästäni. Minä inhoan sinua. Ahnaita suita. Niin ahnaita, että erotan välillä pisarat suupielissä. Suun maiskauksen, joka kuiskii värisevästi hengittäen: "Vielä yksi. Yksi vielä. Vielä." En jaksa. Ei huvita. "Haista paska." Arkipäivät ovat yhtä tahmeita kuin puolentunnin kävelymatkan suo. Syön, mitä huvittaa. Teen, mitä huvittaa. Irvistän kun kuulen terveysfilosofiasta, jonka teorian mukaan ihminen voi elää tai ihmisen TULISI elää pelkästään vedellä ja pähkinöillä. Mietin, voiko ihminen elää pelkästään lukemattoman isoilla mukeilla vahvaa kahvia.

Katson sormenpäätäni. Mustetta. Kynsilakka lohkeilee vasemman etusormen kynnestä. Olen kirjoittanut monta tuntia putkeen käsin. Ahminut tajunnanvirtaa ja tullut kylläiseksi. Istunut hämyisessä pubissa keskellä viikkoa ja miettinyt seinälle ripustettuja kirjeitä samalla jääkylmää lonkeroa siemaillen. Välillä iskee tupakanhimo. Olen jättänyt ne pois laukustani. Ne pikku perkeleet. Vedän syvään henkeä hämyistä, tunkkaista ilmaa ja kulautan lisää tuota harmaata litkua. Potkunyrkkeilyn teho tuntuu painavissa, kolottavissa jäsenissä. En sentään ole ihan toivoton. Keskustelen tekopyhyydestä ja siitä, mitä kätkeytyykään monien, tehtyjen hymyjen alle. Minulle tulee typerästi parempi mieli.

Teatterilavan kuumat lamput polttavat kuin etelän aurinko. Hikikarpalot kohoavat otsalle ja ylähuulen päälle. Maistan oman suolaisuuteni. Annan ääneni virrata salin halki. Luovutan ruumiini hahmolle. Kaikki on vesiselvää. Aukeaa eteeni kuin selkeä, kirkas, aurinkoinen maisema pilvettömine sinitaivaineen ja raikkaine tuulineen. Minä elän. Minä nautin. Olen tässä. Tämä on minun elämäni. Minä raahaan perässäni unelmieni painavaa arkkua, joka on ollut pitkään suljettu, mutta on nyt auki. Tajuan, miten paljon kirjoitettavaa minulla olisi ja miten vähän aikaa. Vain yksi elämä. On lauantai. Seison asuntoni keittiössä ja keitän kahvia. Syön seisaallani jo hieman kuivahtanutta croissantin palaa mansikkamarmeladilla ja kulautan päälle kahvia. Avaan suihkuhanan, kierrän sen kuumalle ja pesen menneen viikon itsestäni. Tuntuu heti paljon paremmalta. Minun on ryhdyttävä töihin, sillä pian on kevät.

M - 8.2.2014