22.

Valopilkkuja.

Heräsin viime sunnuntaina siihen kun kesän valopilkut tanssivat kasvoillani ja kutittelivat lämpimästi. Jäin katselemaan niiden värähtelyä valkeilla lakanoillani. Sitä, kuinka ne lähtivät liikkeelle ikkunasta ja kiipesivät sänkyyni, yli tyynydyynien ja peittoaavikon ja pysähtyivät koristamaan valkeaa seinääni. Mietin elämää ja sen vilkasta tahtia kiitää armottomasti eteenpäin ja näitä suhteessa niin vähäisiä leppoisia hetkiä, jolloin jää ihastelemaan jotakin niinkin arkipäiväisen kaunista asiaa kuin valonpilkkujen tanssia. 

Minun elämäni. Se ei ole koskaan antanut mitään täysin ilmaiseksi. Läheisien ihmisten rakkaus on ollut pyyteetöntä ja minä kuulunkin siihen kategoriaan, jossa uskotaan siihen, että rakkaus ja toiset ihmiset ovat elämän kantava voima, tuki ja turva. Mutta tällaisetkin asiat pitää mielestäni ansaita ja niitä pitää vaalia, myös pyyteettömässä rakkaudessa. Ilman tätä voimaa, minä en olisi kestänyt ja käynyt läpi niitä asioita, joille elämä ei ole minun kohdallani asettanut vaihtoehtoja. Se ei ole kysynyt minulta, haluanko oppia sellaisista asioista ne asiat, jotka olen joutunut oppimaan kipeiden ja surullisten asioiden kautta. Se ei ole kysynyt, haluanko oppia siitä jotakin, kun läheisiä ja rakkaita ihmisiä otetaan kesken kaiken pois, liian äkkiä ja epäreilusti. Tietenkään en olisi halunnut oppia niistä yhtään mitään.

Olen kuitenkin joutunut oppimaan ja mietinkin, miten turhalta tuntuvat sellaiset asiat kun jotkut ihmiset eivät voi mennä lähikauppaan ilman meikkiä, kävellä kaupungilla urheiluvaatteissa, jättää vaatteita päiväksi lojumaan paikkaan, johon ne eivät kuulu, itkeä pienestä haavasta, tuijottaa itsekkäästi vain itseään kiinnostaviin asioihin ja unohtaa ympäriltään toiset ihmiset, vaihtaa parisuhteita toiseen kuin vaatteita tai valittaa ravintolassa vihreistä oliiveista kun pitikin olla mustia. 

Ihmiset voivat olla toisiaan kohtaan kamalan julmia nykyisin. Parin vuoden seurustelu päätetään selittämättömällä sähköpostilla tai sitten historia poltetaan tuhkaksi roviolla ja siitä vaietaan iäksi. Toiset voivat vaihtaa vihreän oliivin mustaan asenteella oliivi kuin oliivi, toiset jättävät syömättä kokonaan. Minun elämästäni on poistunut ihmisiä ja elämääni on tullut ihmisiä riippumatta omista valinnoistani ja riippuen omista valinnoistani. Huolimatta kummasta kategoriasta tahansa valinnat ovat jättäneet kipeitäkin arpia, jotka ovat vaikuttaneet hyvinkin pitkälle siihen, millainen minä olen kun puolustaudun, kun sattuu. 

Siksi mietinkin jatkuvasti elämän koulua ja sitä, miten erilaisia me olemme. Voimmeko me loppujenlopuksi syyttää toisiamme armottomasti jos elämä on kouluttanut meidät ajattelemaan eri tavoin? Olen viimeaikoina alkanut uskomaan yhä enemmän ja enemmän siihen, että tämä pyyteetön rakkaus tulee ihmisiltä, jotka sinulla itselläsi on onni löytää tai jotka osaat itse löytää käveltyäsi jo jonkin matkaa elämänkoulusi polulla. Siksi menneisyydestä on turha olla katkera, vaikka elämäsi olisikin tehnyt ratkaisuja, joita et olisi ikimaailmassa itse valinnut. Arvet voivat haalistua, ne tuskin koskaan poistuvat täysin, mutta katkeruus on typerää, se ei johda mihinkään. Arvokasta on se, minkä itse tiedät sydämessäsi oikeaksi, myös hyvien muistojen on ansaittava siellä paikkansa, huonot syövät ne tieltään.

Katsellessani noita sunnuntain valopilkkuja ja miettiessäni näitä asioita, minulle tuli sellainen olo, että minun ei tarvitse enää ikinä pelätä elämän lopullisuutta. Minulla on turvallinen olo ja myös sellainen olo, että ihmiset, jotka ovat joutuneet poistumaan elämästäni joskus liian aikaisin, odottavat siellä jossain ja se tekee elämän pelottavan lopullisuuden ajatuksesta turvallisesti loputtoman. Minä en halua kulkea silmät kiinni. Siksi onkin aivan ihanaa kun aivan nurkan takana odottelee kuukauden kesäloma jännittävine matkoineen, jotka aion reissata pitkästä aikaa silmät niin sepposen selällään, että pitää pakata mukaan runsaasti kosteuttavia silmätippoja!