82.

Tyttö kellarissa.

Kaiken viihdyttävän ja kevyen joulukatsomisen ohella, sain nyt joululoman aikana päätökseen raskaamman tositarinan, joka kertoi Natascha Kampuschin tarinan kahdeksasta vankeusvuodesta sieppaajansa alistamana ja kiduttamana tavalliselta vaikuttavan omakotitalon kellarissa Wienissä, Itävallassa. Tyttö oli kymmenvuotiaana koulumatkalla kun sieppaaja ryösti hänet pakettiautoonsa, kaasutti pois ja piti vankinaan suht lähellä tytön kotia. Kahdeksaan vuoteen häntä ei löydetty. Poliisi teki ehkä huolimattomuusvirheen, heitti ehkä kirveen kaivoon, kukaan ei täysin tiedä, mutta lopulta tyttö vapautti itse itsensä ja sellaisen vahvan tarinan minäkin halusin lukea.

Huomasin monta kertaa kirjaa lukiessani pudistelevani päätäni ja hymähteleväni vihaisena ääneen. Sisällä kuohui. Kirja käsitteleekin "Tukholma-syndroomaa" tietystä näkökulmasta, vaikka ei syyllistykään siihen täysin (Tukholma-syndrooma -Vangin ja sieppaajan välille kehittynyt side, jossa vanki alkaa puolustaa ja tukea sieppaajaansa ja tuntea myöntätuntoa tätä kohtaan). Se käsittelee hyvin kypsästi ja kaunistelematta sitä, kuinka pahuudellakin realistessa maailmassa on inhimilliset kasvot. Sitä, miten pahuuskin haluaa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, vääristyneellä, sairaalla tavalla.

Tuntuu uskomattomalta ajatukselta, että kahdeksasta lähestulkoon maan alla eletystä vuodesta, voi mitenkään selvitä hengissä kun toinen ihminen yrittää kaikin keinoin imeä toisesta viimeisetkin inhimillisyyden rippeet, jotta voisi luoda tämän uudestaan maailmaan, vain ja ainoastaan itseään varten. Kotina muutaman neliömetrin loukko, jatkuva nälkäkuoleman ja elävältä maan alle muurautumisen uhka, seuranaan täysi eristäytyneisyys ja varjona varastettu nuoruus.

Kymmenenvuotias tyttö teki sinä päivänä sopimuksen aikuisen minänsä kanssa ja se sopimus piti. Suosittelen kaikille empaattisille lukijoille, jotka arvostavat ja ihailevat kestävyyttä ja vahvoja selviytymistarinoita, niin kuin minäkin.

Kuva:Google