Maanantai-illan rattoisa pyykinpesu ja siivouspäivä. Kings of Leon soi taustalla. Viikonloppu hujahti silmissä vähän vähemmän arvokkaasti ja viikkojen kuluessa pyykkivuori on vain kasvanut kasvamistaan. En ole kirjoittanut mitään ajatelmiakaan pitkään aikaan, jotenkin arki vaan juoksee ohi. Rakastan muuten puhtaan pyykin tuoksua, mutta inhoan pyykkien ripustamista, etenkin sukkien! Niin rasittavaa puuhaa silittämisestä puhumattakaan. En silitä ikinä, ellei ole ihan aivan pakko. Pikku ryppy on eloisaa! Toistaiseksi onneksi vielä vaatteissa, ei naamassa.
Niin siitä tulikin mieleeni kun tänään erään ystäväisen kanssa tuli töissä puhetta "elämän käsikirjoituksesta". Siitä, mikä ajattelutapa missäkin tilanteessa on avoinmielistä ja mikä kaavoihin kangistunutta ja vanhanaikaista. Mitä sallii, mitä ei ja pitäisikö jotain sallia enemmän, jotta kapinoisi elämän käsikirjoitusta vastaan? Käsikirjoitus on tylsä. Arvostan joitakin tiettyjä perinteitä kyllä tässä niitä sen enempää avaamatta, mutta muutoin hypin mielelläni polulta ulkopuolelle välillä, vaikka osuisikin mutalätäkköön ja pilaisi kengät ja kastelisi sukat, tulisi viikoksi kipeäksi. Sitten takaisin ja risteyksestä vasemmalle vai sittenkö oikealle? Tänään tätä, huomenna jotakin muuta?
Tottakai jonkinnäköinen tulevaisuudensuunnitelma ja unelmat tuovat tiettyä turvaa päiviin ja elämään, mutta ei elämää itsessään voi niin kauheasti suunnitella, sehän on kamalaa! Niin ainakin yritän itselleni tolkuttaa kun joku lähestyvä aikuisuudenkolmenkympinwhatever kriisi meinaa iskeä ja sitten kuitenkin luotan omaan päivä kerrallaan-luonteeseeni. Kuka edes sanoo, että oikeasti elämästä olisi jokin käsikirjoitus tehty? Oliko Picassolla jokin normiopus kourassaan maalatessaan ensimmäisen maalauksensa? Villisti viivoja paperille joenvarrella istuskellen, haaveillen.
Mitä ihmiset tänä päivänä niin kauheasti pelkäävät? Sitä törmää usein kielteisiin, varovaisiin lauseisiin. Muutos on pelottavaa, hyppy tuntemattomaan aivan suorastaan järkyttävää! Mitä sitten, mitä jos yht äkkiä huomenna Mayat olisivatkin oikeassa ja kaikki loppuisi? Muuttaisiko se ajatusmaailmaa tai tekoja? Miksi tarvitaan jotakin äärimmäistä, ennen kuin uskaltaa? Mikä, MIKÄ voisi niin kovin mennä pieleen, että se pieleen meno olisi maailmanloppu eikä Harmageddon. Universumi tulee vastaan joka päivässä, ihmisten kasvoissa, haasteissa, mahdollisuuksissa, unelmissa, elämässä. Elämä ei ole koskaan valmis. On vain tämä hetki. Tämä ihana, nautinnollinen, jännittävä hetki ja joka päivä, edessä täysin uusi, nautinnollinen, jännittävä huominen.
Eikö ole ihanaa? Ja nyt ripustamaan kuivumaan ne prkleen sukat! ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti