176.

Ajattelun ihana ja ikävä supervoima.

Aamukahvi porisee pannulla ja sunnuntaiaamu on tavallisen ylirauhallinen. Tämä sunnuntai on siinä mielessä poikkeuksellisen mukava, että olen menossa ystäväisen kanssa iltapäivällä teatteriin katsomaan "Vuosi nuoruudestani" näytelmää. Tykkäsin paljon elokuvasta, joka ilmestyi vuosia sitten. Ihan liian harvoin tulee käytyä teatterissa (koska rakastan näytelmiä ja teatteria yli kaiken ja unelmoin, että saisin senkin harrastuslistani joukkoon tässä piakkoin kaiken muun ohella) ja se onkin sitten aina superkivaa kun teatteriin tulee lähdettyä. Fiilis on niin eri.

Tuli mieleen tässä, erilaisten kommervenkkien kautta, että nyt on ollut tapetilla niinkin kurja asia kuin kiusaaminen. Ihmisten erilaisuus ja persoonallisuus, mikä on siis minun mielestäni yksi maailman suurimpia rikkauksia, muodostaa aina ikäviä kuppikuntia. Sen sijaan, että voisimme oppia jotakin toisiltamme ja jakaa asioita, kokemuksia ja elämää, se tuntuu olevan monilta jotenkin pois. Tämä taas on minusta äärimmäisen hassua, koska minulle on aina kotona opetettu pikkutytöstä lähtien olemaan iloinen toisten puolesta heille tapahtuvista hyvistä asioista, koska sellainen ei missään mittakaavassa ole itseltä pois. Eikä olekaan. Kaikilla meillä on mahdollisuus tehdä juuri niitä asioita, mistä uneksimme ja jos ei juuri sillä hetkellä ole tai jostain muista poikkeavista syistä mahdollisuutta ei ole, mikset voisi oppia jotakin toiselta? Tai kannustaa itseäkin entistä kovemmin kapuamaan kohti päämääriä? Inspiroitua.

Ihminen on siinä mielessä maailman mutkikkain otus, että se on laji, joka oikeasti ajattelee. Tykkäsin koulussa aina filosofiasta tosi paljon ja mieleeni onkin jäänyt ikuisesti René Descartesin lause "Ajattelen, siis olen". Tietynlainen ihmisyyden määritelmä. Valtava rikkaus, joka tuo kyvyn mullistaa ja muuttaa asioita, nauttia elämästä, nähdä ja kokea asioita, parantaa, voittaa, löytää, keksiä, mutta myös vääristää, kuohuttaa, yllyttää, vihata, sotia ja kadehtia.

En tiedä, mikä voima saisi maailmassa poistamaan niinkin kamalan taudin kuin kateuden. Tauti, joka kyllä leviää ja tarttuu helposti ja aiheuttaa ikäviä ja rumia oireita ja jälkitauteja, mutta joka olisi parannettavissa ilman lääketiedettä. En tiedä, mutta tekee surulliseksi aina kuulla sellaisia asioita, että jollakin tulee surullinen mieli siitä, että on jossakin hyvä. Surullinen mieli siitä, että on hyvä, mutta se toinen ei ole. Ehkä lääke tai ainakin hoitokeino siihen on se elämän perus tukipilari, hyvän itsetunnon kasvattaminen. Voi miten paljon minäkin olen tähän astisessa nuoressa elämässäni joutunut kuulemaan yhtä sun toista siitä, millainen en ole ja millainen "pitäisi olla". Aihe kuitenkin riittää itselläni siihen, että päätä tulee pudisteltua ja ravisteltua niin paljon, että sitä alkaa särkemään oikein urakalla.

Siis buranaa naamariin ja teatteriin nautiskelemaan näytelmästä. Ennen joulua pitäisi alkaa kokeilevien taidevalokuvien jälkeen grafiikan kurssi. Taide, teatteri, musiikki, tanssi (on process). Se on mun juttu. Minä en osaa monia asioita, mutta opettelisin mielelläni tai sitten vain nautin siitä ja iloitsen, että joku toinen osaa. No joo, Descartesin mukaanhan kukaan meistä ei ole tunteeton robotti, joka vaan suorittaa tätä elämää päivä toisensa jälkeen tekaistu hymy naamalla ja josta joskus vain loppuu patterit ja tehtävä suoritettu, vaan ihmisyyden hienous on ajattelemisessa eikä kukaan vuorenvarmasti tule elämään tätä elämää kadehtimatta joskus toisia. Sehän on vain merkki siitä, että olet ihminen. Mutta tiedätte mitä tarkoitan. Toivottavasti. Tai sitten ehkä ette. 

Mutta ehkä se pistää ajattelemaan?

Kuva: Google