Aamuhämärän hiljaisuus. Täysin rauhallinen lauantaiaamu ilman kiirettä arjen askareisiin, tapaamisiin tai kissanristiäisiin; tätä en ole tehnyt pitkään aikaan. Aikaa kirjoittaa.
Niin kuin joskus kirjoitinkin, nämä hiljaiset lauantaiset aamuhämärän hetket seuranani ainoastaan vedenkeittimen iloinen, höyryinen porina ja taivaalliselta tuoksuva kahvikuppi, ovat yksiä lempihetkiäni elämässä. Vaikka nautin harrastuksinani taiteesta ja kaikenmaailman "askarteluista" niin pysähtyminen on aivan omaa luokkaansa. Täydellinen pysähtyminen hetkeksi. Harvinaista herkkua ja siksi juuri niin ainutlaatuista ja arvokasta. Miksi juuri lauantaiaamu kello kahdeksan, joka on arkiviikkoaamujen tuomionumero? Siinäpä se juju piileekin, ystäväiseni; oman aikani, oman aikatauluni, kalenterini, tilanteeni, vapaapäiväni herratar. Täydellisessä hetken hiljaisuudessa.
Vaikken ehkä ole se kahdeksan lonkeroa omaava supernainen, joka jokaisen työpäivän jälkeen urheilee, opiskelee, ulkoilee, liikkuu, kokkaa, kutoo, siivoaa, lukee, tanssii ja vaikka mitä, olen oman pääni sisällä suhteellisen ankara itselleni arkionnistumisista. Työni kun pyörii myynnin onnistumisten ympärillä, tuloslaskennan, väittelyiden ja vääntöjen tatamilla, konsultoinnin, avunannon, suosittelun, asiantuntijuuden ja rohkaisun nätissä ja tehokkaassa, kompaktissa pikku digipaketissa kustannustehokkaaseen hintaan. Teen tiimityötä, rakennan omaa tonttia, kisaan muita, mutta ennen kaikkea itseäni vastaan. Kun ylitän budjetin ja omat voimavarani, hilaan prosentit reippaasti yli maaliviivan olen onnistuja; läähätän kuin puolivuotta valmistellun supermaratonin juoksun jäljiltä. Ja seuraavana päivänä maratonin valmistelu alkaa alusta. Edellinen onnistuminen on tipotiessään ja mennään kohti seuraavaa. Hetkellinen myyntikrapula on sallittua, mutta väsyttää ei saisi.
Kuulostaa hullulta ja väsyttävältä. Sitä se onkin, mutta olen sen tyyppinen ihminen, joka nauttii haasteista. En tiedä osaisinko tehdä ns. "normaalia" työtä, joka kulkisi tasaisen varmasti eessuntaas joka päivä kuin mekaaninen kauppakassan liukuhihna. Olen saavuttanut paljon haastamalla itseäni, kasvattamalla paineensietokykyä ja vetämällä itseni kallionkielekkeen päälle lukuisia kertoja kun olen roikkunut reunalla. Itsensä ylittäminen tuntuu hyvältä, mutta kun siihen pyrkii joka kuukausi on vaarana oman ajattelutavan vääristyminen siitä, että silloin kun omat tehot on puolivillaisia ja väsyttää, on huono ihminen. Siksi nautin niin suunnattomasti näistä tyystin hiljaisista aamuhämärän hetkistä, jolloin tuntuu siltä, että hiljaisuudesta ja pysähtymisestä virtaa äärettömän tehokasta energiaa. Jännä kombinaatio ja niin järkevä, vaikkei sitä aina suostu uskomaan.
Katselin tällä viikolla kaksi elokuvaa, joissa molemmissa käsiteltiin merkityksellisiä hetkiä. "Fault in Our Stars" (dir. Josh Boone) ja "Thousand Times Good Night" (dir. Erik Poppe). Silloin kun elämä on yht äkkiä lopullista, näkee maailman kauniimpana ja arvokkaana kuin normaalissa arkimylleryksessä. Sitä haluaa pitää kiinni auringonnoususta ja laskusta, nähdä ne joka päivä yhä uudelleen. Niin. Jos syysväsymys, syndroomat ja liika pingottaminen vaivaavat, ollaan onnellisa näistä pysähtyneistä, voimaa antavista hetkistä ja joka päivä nousevan auringon mukanaan tuomista uusista mahdollisuuksista. On ihan ok olla ihminen! Onhan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti