sunnuntai 7. lokakuuta 2012

57.


Lapsuudenkodin taikaa.



Lapsuudenkodissa vierailu on maaginen juttu. Mieltä rauhoittaa jo tieto siitä, että matkustaa kotiin lepäämään perheen pariin. Saa vaihtaa kuulumiset ja tärkeät asiat perheen kesken, syödä, rentoutua, ulkoilla ja käydä kylvyssä, jota olen aina rakastanut yli kaiken. Omassa vanhassa sängyssä, joka on äidin isoäidin peruja, nukkuu parhaimmat ja levollisimmat unet kaukana työstressistä. Ummistin silmäni illalla, nukahdin heti ja avasin ne vasta seuraavana aamuna kymmeneltä. Sen jälkeen voikin kömpiä äidin kainaloon traditionaalisesti juttelemaan aamuhetken äiti-tytär asiat, jonka jälkeen syödään yhteinen pitkä aamiainen. Viinilasin kera ennen kylpyä voi tapailla säveliä omasta pianosta. Sanoinkuvailemattoman ihanaa.

Tiesinhän minä muuttaessani Turkuun, että matka kotiin tulisi olemaan pitkä. Mutta meidän perheessä on pienestä saakka totuttu tietynlaiseen itsenäisyyteen vanhempien työkuvioista johtuen. Rakastan järvi- ja metsämaisemia täällä Vääksyssä, mutta koko lapsuuteni vietettyä niiden keskellä kaipasin opiskelujen jälkeen Lahdessa isompiin ja kulttuuririkkaampiin ympyröihin ja siispä lennähdinkin Turkuun. Ikävä kotiin on välillä suurensuuri, mutta aivan ihanaa ja sitäkin rikkaampaa kun kotona tulee välillä käymään. Viimeksi olen Vääksyssä vieraillut viime huhtikuussa.

Täällä vieraillessani haluan yleensä käydä yhdessä toisessa tärkeässä paikassa, joka on ollut minun elämäni yksi vaikeimmista kulmakivistä, jossa ikävä, rakkaus, suru, ahdistus, menetys ja lopulta hyväksyminen kohtaavat. Hautausmaa. Sinne ajaminen yksin on tietyllä tapaa yksi terapiamuoto, jonka olen ottanut käsiteltäväkseni viime vuosina. Tuntuu kuin ajaisi vuosien sumun läpi, mutta päätyen kuitenkin paikkaan, jossa ei tarvitse sanoa mitään. En sen tarkemmin lähde tässä erittelemään minulle niin henkilökohtaista asiaa, josta loppujenlopuksi tietävät vain minulle läheisimmät ja rakkaimmat ihmiset, sellaiset, joille olen asiasta vihdoin ja viimein uskoutunut monien vuosien jälkeen piilotettuani sitä vain itselläni. Vaikka asia on surullinen, se rauhoittaa ja auttaa jaksamaan arjessa eteenpäin. Se on yksi sellaisista ihan omista jutuista, jonka voi toteuttaa vain silloin kun käy kotona. Sellainen sydämeen kätketty aarre.


Minun on jo pitkään pitänyt viedä mukanani myös joitakin koulutöitä. Rakastan maalattuja ja piirettyjä kuvia, joita voi säilyttää taiteellisissa tötteröissä jossakin nurkassa ja sitoa ne yleellisellä silkkinauhalla. Avata tötteröt joskus ja suunnitella isompaa asuntoa, jonne kuvat vielä joskus kehystää. Muistot, jotka niistä tulvivat kun on ideoita ja suunnitelmia täynnä seisonut piirustusluokassa ison piirustustelineen takana kieli keskellä suuta ja päivitellyt miten ikinä saa elävän ihmisen vangittua paperille juuri tuollaisena ilman, että mittasuhteet menee päin honkia. Hienojahan niistä tuli ja nyt vielä ihanempia muistoja.

Kotona näin harvoin käydessä tuntuu olevan myös jouluaatto. Äiti laittaa taksirahaa taskuun, jotta kaikki mukaan lähtevät tavarat saa roudattua bussiasemalta perille. Jotenkin niin herttaista on myös se, että mukaan lähtee lähestulkoon aina äidin laittamaa ruokaa. Se ei varmaan lopu ikinä, vaikka sitä olisi viisikymmentä. Minusta tulee todennäköisesti aivan samanlainen. Nostaa hymyn huulille. Kaikenkaikkiaan aivan ihana ellinvoimaa antanut viikonloppu takana, jonka voimin jaksaa taas hypätä tulevaan työviikkoon 110 prosenttisesti. Maaginen asia tuo Koti isolla alkukirjaimella.





















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti