25.

Sanokaa L! Sanokaa O....!

Kaksi sanaa. Kesä ja Loma. Tarvitseeko runoilla enempää?!

24.

"A child can teach an adult three things: to be happy for no reason, to always be busy with something, and to know how to demand with all his might that which he desires." 

-Paulo Coelho 

 

Niin. Miten taianomaista ja yhtä seikkailua koko maailma olikaan lapsen silmin katsottuna. Miten vapaata ja kepeää oli askellus. Jokainen päivä singahdettiin ylös sängystä lempileikkien ääreen, oman huoneen nurkkaan kipattiin väärinpäin olevasta pyykkikorista salapoliisin pöytä ja nökötettiin siellä nurkassa, -salapoliisintoimistossa-, monta tuntia ja tapitettiin suurennuslasin kanssa vintiltä löytynyttä langanpalasta. Ei ollut edes nälkä. Äiti tunki väkisin välillä sämpylää suuhun. Tai etelässä ollessa asuin uima-altaassa. Taas äiti tunki välillä väkisin sämpylää suuhun. Viereisellä aurinkotuolilla löhöillyt saksalainen pariskunta kysyi silmät suurina "onko hän tyttö vai kala?". Äiti ei varmaan osannut vastata. 

Niin. Sellainen minä varmaan olen vähän vieläkin, aikuistunut biologisen toimituksen pakosta. Minusta tulee varmaan sellainen äiti, joka päättää, mitkä Disney-leffat kahlataan läpi. Kukaan ei päästä ääntäkään kun lempikohtaukset ovat menossa. Minä olen todennäköisesti se, joka viedään Muumimaailmaan, Disneylandiin, whatsoever, ei ne lapset. Mutta, joudun kuitenkin toteamaan, kasvun pakosta, että taianomaisuus tällaisista asioista häviää realistisen kylmästi kun kasvaa aikuiseksi. Hupitukset on vieläkin mielettömän hauskoja asioita, mutta enää ei lähde yöunet ennen Lintsi tai Serena reissua. Yöunet lähtee ihan muista asioista. Miten tylsää, musta on sittenkin tullut ihan normaali aikuinen. 

Mutta koska minulla on ollut onnellinen ja mielikuvitusrikas lapsuus, komppaan Coelhoa sataprosenttisesti. Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, joiden on todella vaikeaa astua ulos mukavuusalueeltaan ilman totaalisen paniikin iskemistä. Sellaisia, joiden on todella vaikeaa muuttaa mitään vanhoja tottumuksia tai edes irtaantua niistä pikkaisen. Lapset maistelevat maailmaa niin ennakkoluulottomasti. Eivät he kysy vanhemmiltaan lupaa siihen, saavatko mutustella hiekkalaatikon reunalta muutaman muurahaisen tai tunkea herneen tai pienen legopalikan nenään, jota sitten kaivetaan lääkärissä pihtien kanssa äidin katsellessa vierestä valkeana kuin lakana. Lapset leikkaavat omaa tukkaansa ja hups, meni vähän pieleen, mutta se kasvaa takaisin. Äidiltä tulee itku. Äiti on aikuinen. Lapset nukkuvat yönsä sikeästi, koska päivä on eletty täysillä.

Elämme kaikkimulleheti-maailmassa. Pitäisi olla vähintäänkin tohtoritasoa, että jengi arvostaa. Magee auto alla ja runsaasti tuohta taskussa. HETIHETIHETI. Yäk. Mä meen pihalle leikkii. Tää olis roskakuski, joka löytää aarteen kaatopaikalta tai sihteeri, joka laittaa joka aamu helmet kaulaansa ja näpyttää kirjoituskonetta, lukee lehteä ja lipaisee välillä sormea kääntäessään sivua, just niinkun aikuiset tekee. Juo kahvia. Siisti tyyppi ja niin onnellinen!

Omistan tämän kirjoituksen niille päiville, kun tekee mieli paukuttaa päätä seinään. 

 

 

23.

      

22.

Valopilkkuja.

Heräsin viime sunnuntaina siihen kun kesän valopilkut tanssivat kasvoillani ja kutittelivat lämpimästi. Jäin katselemaan niiden värähtelyä valkeilla lakanoillani. Sitä, kuinka ne lähtivät liikkeelle ikkunasta ja kiipesivät sänkyyni, yli tyynydyynien ja peittoaavikon ja pysähtyivät koristamaan valkeaa seinääni. Mietin elämää ja sen vilkasta tahtia kiitää armottomasti eteenpäin ja näitä suhteessa niin vähäisiä leppoisia hetkiä, jolloin jää ihastelemaan jotakin niinkin arkipäiväisen kaunista asiaa kuin valonpilkkujen tanssia. 

Minun elämäni. Se ei ole koskaan antanut mitään täysin ilmaiseksi. Läheisien ihmisten rakkaus on ollut pyyteetöntä ja minä kuulunkin siihen kategoriaan, jossa uskotaan siihen, että rakkaus ja toiset ihmiset ovat elämän kantava voima, tuki ja turva. Mutta tällaisetkin asiat pitää mielestäni ansaita ja niitä pitää vaalia, myös pyyteettömässä rakkaudessa. Ilman tätä voimaa, minä en olisi kestänyt ja käynyt läpi niitä asioita, joille elämä ei ole minun kohdallani asettanut vaihtoehtoja. Se ei ole kysynyt minulta, haluanko oppia sellaisista asioista ne asiat, jotka olen joutunut oppimaan kipeiden ja surullisten asioiden kautta. Se ei ole kysynyt, haluanko oppia siitä jotakin, kun läheisiä ja rakkaita ihmisiä otetaan kesken kaiken pois, liian äkkiä ja epäreilusti. Tietenkään en olisi halunnut oppia niistä yhtään mitään.

Olen kuitenkin joutunut oppimaan ja mietinkin, miten turhalta tuntuvat sellaiset asiat kun jotkut ihmiset eivät voi mennä lähikauppaan ilman meikkiä, kävellä kaupungilla urheiluvaatteissa, jättää vaatteita päiväksi lojumaan paikkaan, johon ne eivät kuulu, itkeä pienestä haavasta, tuijottaa itsekkäästi vain itseään kiinnostaviin asioihin ja unohtaa ympäriltään toiset ihmiset, vaihtaa parisuhteita toiseen kuin vaatteita tai valittaa ravintolassa vihreistä oliiveista kun pitikin olla mustia. 

Ihmiset voivat olla toisiaan kohtaan kamalan julmia nykyisin. Parin vuoden seurustelu päätetään selittämättömällä sähköpostilla tai sitten historia poltetaan tuhkaksi roviolla ja siitä vaietaan iäksi. Toiset voivat vaihtaa vihreän oliivin mustaan asenteella oliivi kuin oliivi, toiset jättävät syömättä kokonaan. Minun elämästäni on poistunut ihmisiä ja elämääni on tullut ihmisiä riippumatta omista valinnoistani ja riippuen omista valinnoistani. Huolimatta kummasta kategoriasta tahansa valinnat ovat jättäneet kipeitäkin arpia, jotka ovat vaikuttaneet hyvinkin pitkälle siihen, millainen minä olen kun puolustaudun, kun sattuu. 

Siksi mietinkin jatkuvasti elämän koulua ja sitä, miten erilaisia me olemme. Voimmeko me loppujenlopuksi syyttää toisiamme armottomasti jos elämä on kouluttanut meidät ajattelemaan eri tavoin? Olen viimeaikoina alkanut uskomaan yhä enemmän ja enemmän siihen, että tämä pyyteetön rakkaus tulee ihmisiltä, jotka sinulla itselläsi on onni löytää tai jotka osaat itse löytää käveltyäsi jo jonkin matkaa elämänkoulusi polulla. Siksi menneisyydestä on turha olla katkera, vaikka elämäsi olisikin tehnyt ratkaisuja, joita et olisi ikimaailmassa itse valinnut. Arvet voivat haalistua, ne tuskin koskaan poistuvat täysin, mutta katkeruus on typerää, se ei johda mihinkään. Arvokasta on se, minkä itse tiedät sydämessäsi oikeaksi, myös hyvien muistojen on ansaittava siellä paikkansa, huonot syövät ne tieltään.

Katsellessani noita sunnuntain valopilkkuja ja miettiessäni näitä asioita, minulle tuli sellainen olo, että minun ei tarvitse enää ikinä pelätä elämän lopullisuutta. Minulla on turvallinen olo ja myös sellainen olo, että ihmiset, jotka ovat joutuneet poistumaan elämästäni joskus liian aikaisin, odottavat siellä jossain ja se tekee elämän pelottavan lopullisuuden ajatuksesta turvallisesti loputtoman. Minä en halua kulkea silmät kiinni. Siksi onkin aivan ihanaa kun aivan nurkan takana odottelee kuukauden kesäloma jännittävine matkoineen, jotka aion reissata pitkästä aikaa silmät niin sepposen selällään, että pitää pakata mukaan runsaasti kosteuttavia silmätippoja!

21.

Paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä!

 

Mieletöntä. Buukkasin eilen itselleni nopean laivamatkan Tallinnaan 1.7 tarkoituksenani suunnata Road Trippaamaan Eesti-Latvia välillä hyvässä porukassa viikon verran. Katselin tänään reissaajareppuja netistä, täytyy varmaan mennä Classelle tonkimaan joku päivä. Pakkaamisesta tulee minulle niin haaste, vaikka olen aina unelmoinutkin siitä, että kunpa joskus vaan voisi lähteä matkaamaan maailman ympäri yhden pienen nyytin kanssa ja unohtaa kaikki turha, naisellinen hömppä. Päätän joka ikisellä matkalla etten ota mukaan kuin vain ihan välttämättömimpiä juttuja, parit asut iltamenoja varten ja jotain rennompaa päivän tutkimusretkiin. Pskanmarjat. Päädyn joka ikinen kerta hikoilemaan laukkuni kanssa matkalla päätepisteeseen ja kiroilemaan rankasti suomeksi, jos en ääneen niin ainakin ajatuksissani. Puhumattakaan takaisintulomatkasta tuliaisineen ja mielenkiintoisine löytöineen.

TOISAALTA. Himopakkaus on ollut paheenani kaupunkireissuilla, kaupungissa kuljeskellessa kun luonnollisesti haluaa näyttää siltä, että kuljeskelee kaupungissa eikä metsässä. Pariisin hienostoputiikkeja nyt on vaikea miellyttää, ellet kanna ylläsi vähintääkin asuntolainaa. Pelkäsin saavani sakkolapun Chanelilla kun olin "ere'tynyt" laittamaan kipeän korkkari-illan jälkeen tassuihini vihreänväriset tossukat. Tuli äkkilähtö. JOTEN. Kun kerran kyse on trippaamisesta tiellä ja yöt vietetään välillä telttaillen ja välillä majoituksessa, minun on pakko ylittää itseni tällä kertaa ja kaivaa netistä jotkut "näin Merle pakkaa"-ohjeet kuvien ja geometristen selitysten ja kaavioiden kera.

Olen niin innoissani! Olen halunnut roadtrippaamaan varmaan aina. Minä en yleensä ole niitä ihmisiä, jotka puhuvat, mutta eivät toteuta. Jos vain ikinä mahdollista, niin toteutan. Kerään vaikka kaupungin kaikki pullot, otan lainaa, soitan poikkihuilua kadulla, siivoan töissä kaksi viikkoa ilmaiseksi ja toiset kaksi viikkoa painan ylitöitä vaikka palkatta. Sellainen minä olen kun jostakin unelmoin. Rakastan extempore tempauksia mutta toisaalta myös rauhallinen luonteeni onneksi antaa yleensä periksi myös sille, että kaiken ei aina tarvitse tapahtua ihan heti (-voi miten kivaa olisikaan kun kaiken haluamansa saisi HETIHETI, mutta ei sitä toisaalta silloin elämästä mitään oppisi). Ja voi sitä riemuidioottia kun vihdoin pääsee unelmansa toteuttamaan! Olen kävellyt Turkuun muuttoni jälkeen pitkin kaupunkia suu niin henkarilla, että se on tainnut jo puutua paikoilleen ja pikkuhiljaa ihmiset tuntuvat alkavan tottumaan tähän. Vieläkin tosin vastaanotan katseita siihen malliin, että otsaani olisi tatuoitu "Olen uusi täällä", mutta on siellä joukossa onneksi paljon hymyjäkin, joita epäilen henkarinaamallani tartuttavani.

Olen onnellinen! Mitä sä luulit?

Kuva -Google