53.

Minä sinisen eri sävyissä.

 

 

 

 

 

 

52.

Vähän erilainen perhekuva.

Vihdoinkin sain yhden pitkäaikaisen idean toteutettua. Eilen tuli koluttua yhden suht suuren kirpputorin hyllyjä ja mukaan tarttuikin muutama ostos. Yksi ostoksista oli kauniit kehykset, jotka naputin eilen ulko-oven viereen eteiseni seinälle. 

Kehyksiin valitsin eestinmummini erittäin kauniilla kaunokäsialalla isälleni kirjoitetun kirjeen vuodelta 1987, jossa mainittiin jo minutkin. Siis minulle erittäin arvokas, läheinen ja rakas muisto etenkin kun mummini ja isäni eivät enää pitkään aikaan ole olleet elossa. Minusta aivan mielettömän ihana, erilainen perhekuva, josta tulee lämmin olo aina kun lähden ovesta ulos tai tulen takaisin kotiin ja joka sisältää sen toisen puolen minusta.

51. Pimeässä

Pitkän päivän jälkeen, suuren tietotulvaähkyn tai projektityöpäivän jälkeen yksi keinoistani saada ajatukset muualle ja rentoutua on mennä kuumaan suihkuun -ilman valoja. Tänään pakenin pientä alkavaa päänsärkyä ja jotakin flunssapöpöyritelmää pimeään suihkuun. Jotenkin se, että sammuttaa valot ympäriltä ja keskittyy vain kuulemaan ja tuntemaan, sammuttaa valon monelta muultakin asialta ympäriltä. Voi helpommin rauhoittua ja rentoutua. Vesi valuu päällesi ja lämmittää koko ympäristön, pimeässä olet tavallaan painottomassa ja rauhallisessa tilassa veden kosketuksen ja rauhoittavan, suihkuavan äänen kanssa.

Tänään mieleeni juolahti kuitenkin äkisti nainen, jonka näin kaupungilla. Nainen oli sokea ja tuli vastaan sokeainkepin kanssa, tunnustellen tietään, mutta kulkien päättäväisin askelin eteenpän. Yht äkkiä pimeys ympärilläni muuttuikin todelliseksi maailmaksi, jossa kaikki tuntui yht äkkiä kovin hankalalta. Tunsin kuinka suihkuverho takanani liimaantui osittain märästi ja tahmeasti pohkeeseeni, kylmän seinän oikealla puolellani, kolisevan shampoopullon sen iskeytessä pimeydessä lattiaan ja säikäyttäen minut. Suihkun ääni ei ollutkaan enää rentouttava vaan se kohisi äänekkäästi ja painavasti suoraan korvaani enkä kuullut sen alta tai ulkopuolelta mitään, vaikka yritin. Shampoopullon ottaminen telineestä oli helppoa, muistin hyvin jopa pimeässä millä korkeudella pullot sijaitsevat -olenhan nähnyt huoneen useasti. Takaisinlaittaminen ei ollutkaan enää niin helppoa, vaan kauhean vaivalloista. Kyllästyin nopeasti ja asetin pullon vain johonkin, jotta laittaisin sen myöhemmin takaisin paikoilleen kun valot päällä olisi helpompaa eikä tarvitsisi ajatella.

Pimeän suihkun rentouttava ajatus merkitsee minulle koskettamista ja tuntemista. Kosketus veteen tai toiseen ihmiseen saa pimeässä tuntemiselle täysin eri merkityksen. Kosketus on tärkeää. Ilman kosketusta olisi vain kylmyyttä. On hyvä ja turvallinen olla, koska se on hetkittäistä. Se on keino rentoutua ja olla piilossa arjelta, maailmalta. Se on myös keino olla lähellä, yhdessä piilossa arkimurheilta. Ja kun siirrät suihkuverhon syrjään, pimeyteen piirtyy kylpyhuoneen ovenraosta muoto ja valo. Siinä vaiheessa riittää. Avaat oven ja astut kotisi huoneeseen, iltakajastus valaisee sälekaihtimien välistä huonetta. Tai se sama ihminen, jonka kanssa hetki sitten olit yhdessä piilossa pimeässä, on nyt silmiesi edessä ja miten ihanalta ja kauniilta hän näyttääkään edessäsi. Toinen ihminen.

Siksi en voikaan kuin ihmetellä surun ja arvostuksensekaisin tuntein naista, joka käveli minua tänään sokeainkepin kanssa vastaan ja hymyili, tai niitä kaikkia muita, jotka elävät pimeässä. Sillä maailma on kaunis. Todella.

50.

Tällaisella olisi jotenkin aivan ihana vielä kirjoitella.

Kuva: Google

49.

Kuvasarja - Joanna

 

Himo lamppujenvalo-kuvailuun iski taas. Tälläkertaa mustavalkoisena.

 

 

  

 

 

48.

Sigur Rós – Valtari

 

Ihanan unenomaisia, satumaisia ja raukeita, niin kuin Sigurin biisitkin. 

47.

Kaupunkiaamiainen, joka muuttuikin brunssiksi.

 

Ensimmäinen pitkän viikonlopun vapaapäivä. Suunnitelmissa oli suunnata aamulla ensimmäiseksi kaupunkiaamiaiselle Fontanaan kuivan kotinäkkileivän sijaan, mutta joka myöhästymisen ja annoskoon yllätyksellisen suuruuden takia vaihtuikin sitten myöhemmin brunssiksi (pikku miinuksena aamusta ensin ympäriinsä soitellut viimeiset työpuhelut, jotka täytyi vielä hoitaa).

Kaupunkiaamiaisissa/brunsseissa on kivaa ohi kiiruhtavien ihmisten ja liikenteen seuraaminen. Maalaisaamiaiset mökillä tai saaressa ovat joutilas asia erikseen, vaihtelu virkistää ja silloin kun koti sijaitsee kaupungissa, vilinäkin voi olla virkistävää. Puhelimeen puhuvia pukumiehiä kirein askelin, nahkakansioita ja salkkuja, kipsutin korkokenkiä, aivan liiaksi vaalennettuja hiuksia, pälyileviä katseita, köpötteleviä vanhuksia, koululaisia, kerholaisia, liikemiehiä, kirjastotätejä, rakennuksia, korjaustöitä, isolla rahalla ostettuja autoja, mainoksilla vuorattuja busseja...kiirettä. 

Syksy tulee, terassilla istuskellessa alkoi olla jo aika viileä. Ahdettuani kahvin ja jättikokoisen katkarapukerrosklubileivän sisuksiini meille tulikin kaverin kanssa himo rynnistää vaateliikkeisiin hypistelemään pehmeitä ja lämpimiä isoja neuleita ja pipojen värisekamelskaa, mukaan tarttuikin yksi. Jälkkärille oli pakko paeta Brahen sisätiloihin viileyttä piiloon. Vapaapäivät on ihana aloittaa jollakin ekstralla, varsinkin kun loppuilta on buukattu pyykkäämiselle. Illaksi on Turkuun luvattu sadetta. Hyvä syy pestä pyykit, siivota ja sytytellä kynttilät ja kaivautua loppuillaksi viltin alle lukemaan kirjaa.

Ja jälleen oli vaan pakko kaivaa se oma pieni dokumentointiväline laukusta...

 

 

 

46.

Kiehtovaa.

Olen pienestä saakka ollut sellainen, että ihailen eri ihmisten erilaisia tapoja tai ominaisuuksia. Pienenä saatoin nukahtaa kun minusta oli kiva kuunnella esimerkiksi jonkun tapaa puhua tai maiskauttaa hiljaa huulien välistä joitakin sanoja, lausua s tietyllä tavalla, harjata hiuksia tietyllä tavalla ja sipaista hiukset sitten korvan taakse tai käsitellä varovasti jotakin esinettä. Aikuisten naisten tapaa sipaista sirosti huulipunaa huuliin ja tuoksua hyvälle, mummin taiteellista ja ihanasti sisustettua kotia ja tapaa laittaa tavaroita esille. Neljävuotiaana karkasin äidiltäni postiin. Olin pukenut kaikki äidin mahdolliset isot korut ylleni, ottanut käsilaukun ja lähtenyt postiin. Äiti juoksi ympäri Helsinkiä etsimässä minua.

Olen nykyäänkin sellainen. Kiinnitän paljon huomiota esimerkiksi käsiin tai tapaan kurtistaa kulmia kun jotakin asiaa miettii. Käsien siroja tai vahvoja liikkeitä puhuessa. Jokin osa eri ihmisissä saattaa olla äärettömän kaunis ja mielenkiintoinen pieni yksityiskohta. Niistä tulee hyvälle mielelle. Jos itsestäni pitäisi paljastaa jokin ominaisuus maailmalle, ne olisivat aamukiehkurat. Jos käyn suihkussa ja pidän hiukset nutturalla ja ne kastuvat osittain niskasta, pienet niskahiukset villiintyvät ja kihartuvat.

45.

Mun naapurusto.

 

Vastaanotin tänään kotimatkalla töistä muutamia kummastuneita katseita kun heiluin kauppakassin, jättikassin (joka sisälsi uuden ilmapatjan) ja kännykkäkameran kanssa pitkin hoodejani. Mutta sehän nyt ei ole mitään uutta. 

 

 

 

 

44.

Toisesta korvasta sisään, ulos vai jotain siltä väliltä?

Siitä lähtien kun minulle joskus kerran tokaistiin kylmästi ”hei et viitsisi jakaa näitä juttuja ihan jonkun muun kanssa, kun ei huvittaisi toimia psykologin roolissa...” olen miettinyt kuuntelemisen tärkeyttä ihmisten välisten suhteiden vuorovaikutuksessa. Se kolahti ja kuuntelun merkityksestä tuli minulle kallisarvoinen asia. Latinalaisittain ”Homo Sapiens” on yksilö, jolle on syntyessään vielä tähänkin päivään mennessä kehittynyt täysin toimivat ja nätisti muotoutuneet kuuloelimet eli suomeksi sanottuna korvat. Sanotaan, että vauva voi kuulla, aistia ja nauttia esimerkiksi musiikista jo äidin vatsassa ja maailmaan tullessaan soi eri puolelta elämän fanfaarit ja lujaa. Ei ihme, että ensin itkettää!

Kehittyessään vauvasta taaperoksi ja taaperosta lapseksi kuulo toimii jo erittäin hyvin -liiankin hyvin. Ei varmasti jää huomaamatta jos äiti lupasi tikkarin kauppareissun päätteeksi tai jotain muuta yhtä tärkeää, joka liittyy esimerkiksi makeisiin tai uusiin leluihin (muu aikuisten löpinä on toisarvoista, jonka voikin suodattaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos). Nuori aikuinen koettelee tärykalvojaan huudattamalla korvanappeja 24/7, koska pään pitää notkua hipisti kävellessä pitkin maita ja mantuja. Mutta mitä aikuinen kuuntelee? Oikeasti kuuntelee?

Kun toisella on huolia ja murheita, ei aina löydä mitään järkevää sanottavaa. Saatat olla koko ruumiinlämmölläsi mukana toisen huolessa, mutta et osaa pukea sitä sanoiksi. Ei se haittaa, riittää että kuuntelee. Minä tulen järjettömän onnelliseksi siitä kun joku kysyy ja haluaa kuunnella. Minäkin haluan kuunnella, vaikka en aina löytäisi sopivia sanoja. Ehkä voin tehdä jotain muuta. Toiset huutavat korvan ääressä suoraa huutoa eikä toinen silti kuule. Jos korvissasi ei ole off-asentoon jämähtänyttä kuulokojetta, ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Siksi jäinkin pohtimaan sitä, että miksi synnynnäisesti valmiiksi toimiviksi luodut kapistukset eivät vain aina, ehkä jopa surullisen usein, toimi kunnolla?

Taitaa olla tuhannen taalan kysymys.

Kuva: Google

43.

Kuva: Google

42.

Natascha Kampusch - 3096 päivää

Vaikka olenkin vähän huonompi lukemaan kirjoja (lue: asiakas, jonka kortti toisinaan suljetaan), uskoisin, että tämä seuraava lukuprojekti tulee luettua muutamassa päivässä. Edessäni häämöttää pitkä viikonloppu ennen uusia tuulia työpaikan vaihdoksen saralla ja tämä selviytymistarina minun on pitänyt lukea jo pitkään.


"Vasta nyt tunnen itseni tarpeeksi vahvaksi kertoakseni koko tarinan." Kuinka selvitä järkeään menettämättä yli kahdeksan vuotta vankina kellarissa? Kymmenvuotiaana siepattu itävaltalainen Natascha kertoo uskomattoman tarinansa. Kun mies aamulla 2.3.1998 pakottaa koulumatkalla olevan Natascha Kampuschin pakettiautoonsa, Natascha uskoo kohta kuolevansa. Tuntien kuluttua kymmenvuotias makaa huopaan käärittynä kylmällä lattialla omakotitalon kellarissa. Tuossa vajaan viiden neliömetrin pimeässä ja tunkkaisessa tyrmässä Natascha joutuu viettämään seuraavat kahdeksan ja puoli vuotta. Sieppaaja, tietoliikenneteknikko Wolfgang Priklopil on ainoa ihminen, jonka kanssa hän saa olla tekemisissä. Mies pahoinpitelee, nöyryyttää, piinaa ja alistaa häntä. Vankeutensa aikana Natascha keskittyy selviämiseen, ajattelemaan vain seuraavaa päivää, ja haaveilee salaa vapaudesta. 23.8.2006 hän onnistuu omin voimin pakenemaan. Vielä samana päivänä Priklopil riistää itseltään hengen. Nyt Natascha Kampusch kertoo avoimesti ensimmäisen kerran vaikeasta lapsuudestaan, sieppauksesta ja vankeusajasta sekä siitä, kuinka hän oppi toivottomassa tilanteessa pitämään sieppaajan aisoissa."

Kuva: Google

41.

Sosiaalisen median Uhrilampaat.

Ei siitä kovin kauaa ole kun luin lehdestä kokonaista parin aukeaman artikkelia siitä, millaisia ihmiset ovat syvimmältä sielultaan Facebook kuviensa perusteella. Lapsuuskuvansa profiilikuvakseen laittanut ei ollut valmis kasvamaan aikuiseksi, peitossa oleva profiilikuva kätki taaksensa salaisuuden tai ujon luonteen, vahvasti meikatut ja poseeraavat taas helvetin huonon itsetunnon, paljasta pintaa vilauttava vampin and so on. 

Milloin sosiaalisesta mediasta on tullut sielujen uhrialttari? Joka profiilikuvan vaihdoksella uhrataan, jotta päästään laskemaan tykkäysjumalan pisteitä. Joka puolella määitään siitä, kuinka toiset vaihtavat liian usein profiilikuviaan eikä kukaan jaksa painaa peukkua. Mitä ihmiset ajattelevat jos kuvat vaihtuvat sukkelaan tai niitä ladataan paljon? Pidän samaa profiilikuvaa nyt ainakin kolme kuukautta, ettei kukaan vaan ajattele mitään. Bmää. Bmää. Bmää.

Krhm. Inspiraationi lähde Paulo Coelhokin on painanut mustaa valkoiselle ajatelmissaan siitä, ettei oikeastaan ole sinun asiasi, mitä toiset ajattelevat sinusta. Hyvä idea ajatusten vaihdosta, elämän kulusta ja näyttämisestä paisuu kuin pullataikina ja lässähtää lopulta rumaksi pannukakuksi, joka on maustettu liialla miettimisellä. Milloin lakkasimme elämästä oikeaa elämää sen sijaan, että tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä naimisiinmenon jälkeen on parisuhdestatuksen vaihtaminen rengastettuun versioon? Onnellisia ovat ne, jotka ovat uhrialttarin poltteelta pelastuneet.

Itse komppaan Coelhoa niin tässä kuin monessa muussakin ajatelmassa. On kiva nähdä toisten vaihtuvia kuvia ja kuulumisia ja itse pidän esimerkiksi Facebook-sivustoja, joissa tapahtuu aktiivisesti paljon mielenkiintoisempina kuin niitä, jotka muumioituvat hiljalleen ja kasvavat vihreitä versoja. Vielä en ole niin sosiaalisesti medioitunut itsekään, että kauppaisin omaa sieluani Facebookin lisäksi Google+ ja Twitter + mitälienäitänyton-palveluissa. Mutta maailma kai nykyään on sellainen, meitä määritellään ja arvostellaan ahkerasti bittiavaruudessa, koska emmehän me elä oikeasti. Olemme pikseleistä koostuvia tykkäyksiä, joita pyörittää mikäs muu kuin raha. Tai itse Saatana?

Kuva: Google

40.

39.

Sunnuntain sadepäivä.

38.

Hetki.

 

On vierähtänyt taas reilusti aikaa viimeisimmästä täysin omasta hetkestä. Tämä aamu on ulkona harmaa ja sateinen ja hyvien yöunien jälkeen ryömin sängystä sytyttämään kynttilöitä säestämään tunnelmallisen harmaata aamua ja keitin kahvia ja varastin itseltäni jääkaapista eilisillan herkkukakkujälkkärin loput. Olen kova reissaamaan ja tylsistyn jos olen liian pitkään paikoillani, mutta rakastan toisinaan näitä omia hetkiä.
 
Olen kehittänyt itselleni perjantai-tradition. Kun Joellan Galleriassa vaihtuu näyttely, käyn yleensä aina joku perjantai töiden jälkeen katsomassa uuden. Se on vähän kuin kävisi uimassa. Mielelle virkistävää ja saa ajatukset pyörteilemään kilpaa kankaalle maalattujen jälkien kanssa. Agressiivisia, kiihkeitä maalausjälkiä ja toisinaan rauhallisia, täsmällisiä siveltimenvetoja. 

Viime perjantaina Joellassa oli Tuula Anttosen "Intimacy" maalauksia. "Maalaukset kuvaavat ihmistä hänen kehonsa kautta. Ihmiskehot, yksinäiset torsot ja ihmisryhmät ilmentävät yksinäisyyttä, sekä kohtaamista ja yhteyttä ihmisten välillä. Ruumiillisuus, seksuaalisuus ja väkivalta ovat myös Anttosen maalausten keskeisiä teemoja. Kosketus ja fyysisyys ovat läsnä Anttosen teoksissa niin aiheissa kuin tavassa maalata: hän käsittelee maalia heittämällä, kaatamalla ja sivelemällä maalin paksuutta vaihdellen, rakentaen maalauksen kuin pohjalta käsin, kerros kerrokselta."

Olen niin kauan kuin muistan aina unelmoinut omasta ateljeesta. Korkeasta, ihanasta valoistasta huoneesta, jonne voisin sukeltaa isojen maalipurkkien kanssa. Ajattelematta juuri mitään, katsoa mitä omista hetkistäni syntyisi. Paikka, jossa voisi purkaa tunteita heittämällä maalia tai pyörittelemällä sivellintä hitaasti vain katsellen sen liikkeitä ja maalijälkeä kankaalla. Minä nautin yleensä abstrakteista teoksista enemmän. Valmiit kuvat ovat toki kauniita, mutta niitä ei ole niin mielenkiintoista tutkia. Sama valokuvissa. Valopyörteet, valosattumat, muodot, erikoiset kuvakulmat, uudet löydöt tavanomaisista esineistä, värit tai rypyt ja arvet ihmisissä ja vanhat, muistoja täynnä olevat valokuvat herättävät mielenkiintoa.

Vaikka itse en esteettisesti pitänyt juurikaan Anttosen maalauksista tai tavasta maalata, hän oli mielestäni onnistunut kiihkeässä ja tunteellisessa maalauksessa hyvin. Galleriassa tuntui kipu, häpeä, kiihkeys. Tuntui siltä kuin olisi seissyt huoneessa, jossa roikkui yhtä aikaa punaisia lihakimpaleita ja ympärillä kaikui vaikerrus ja voihkinta. Kokemus ei tällä kertaa ollut rentouttava, mutta sydämen se sai tykyttämään. Ja ajattelemaan.

Mielenvireys on tärkeä asia. Sitä pitää ruokkia. Kukin tavallaan tottakai. Itse sain toissapäivänä aikaiseksi eestinkielisen kirjeen hetkeen ja minulla olisi myös takataskussa muutama mielenkiintoinen kirjoitusprojekti, joihin yritän itseäni kannustaa. Siksi sielunkin pitää välillä käydä uimassa.

37.

Yhtenä aamuna.

Jassu

36.

Pala mustavalkoista Kreetaa.

1.

 

2.

 

35.

KRÄÄH!

Mä oon tosi harvoin pahalla päällä, valehtelematta. Mutta silloin kun se kiukku nousee jostakin asiasta tai epäkohdasta, tekisi mieli repiä päitä irti. Niin kun silloin kun katsoin Schindlerin listaa ja toivoin osaavani loihtia sokeripurkista ja pattereista aikakoneen, jotta olisin soturin lailla päässyt kiitämään halki aikojen puolustamaan oikeutta.

Tänään pohdittiin ystäväni kanssa terveydenhuoltoa. Miten avun saaminen tehdään monimutkaiseksi. Niin monimutkaiseksi, etten ihmettele, että moni väsynyt ja kyllästynyt ei sitä nimenomaisen asian takia jaksa/viitsi edes hakea. Sitten uutisoidaan ja voivotellaan sitä, miten hullut ampuu kouluissa ja katoilla ja toiset päättävät elämänsä noin vain. Jos respan takana purkkaa jauhava statukseltaan ”ajanvarauskaveri” perustelee asiaa sillä, että jonossa ennen suht normaalijärkisiä lojuu n. 700 skitsofrenikkoa, niin missä mättää?

Henkiset ongelmat luokitellaan liian kevyesti niiden ”ei oikeiden ongelmien”-mappiin. Olen itse ollut erittäin kiinnostunut psykologiasta ja mielestäni terveydenhuollon tärkein merkitys yhteiskunnassa on apu, kuunteleminen ja auttaminen. Suomi on aina määritelty hyvinvointivaltioksi, mutta en nyt lähde tässä sen enempää erittelemään mielipiteitäni ko. määritelmää kohtaan, mutta ihmettelen sitä, että hyvinvointivaltiossa hyvinvoinnin pyytämisen takana tai edessä on leipääntyneen oloisia asiakaspalvelijoita, jotka määrittävät kuntosi ennen lääkäriä ja kuulostavat puhelimessa tuhisevalta ankalta, joiden ääni pihisee naljailevasti jostakin nokan raosta: ”kvoi kvoi kvoi.”

Terveydenhuollon tarkoitus ei mielestäni ole jättää asiakkaalle tyhmää tai avutonta oloa. Lääkärillä ei vaan voi olla huonoa päivää, jonka purkaa asiakkaisiin. Sisään otetaan tyyppejä, jotka valittavat henkihieverissä sydänkohtausta ja sydänkäyrässä todetaankin sitten pieni valkoinen valhe. Auttajat leipääntyvät ja asia paisuu siihen, että ketään ei enää kuunnella tosissaan. Ja jos kuunnellaan niin kuuntelu maksaa vähintään 100€/kerta.

Pyörittelin näitä asioita säestäen ärsytystäni jokaisella askeleen tömähdyksellä kun marssin ruokiksella apteekkiin ja Stockalle hakemaan tomaattivuohenjuustokeittoa. Apteekissakin kirjoittivat nimeni väärin: ”Parind, Merle Yherse”. Vastaani tuli hymyilevä tyttö: ”Anteeksi, mulla olis sulle tällainen. Iloista päivänjatkoa!” Se oli jehovalappu, jossa luki ”Kärsimykset loppuvat pian!”

Kuva: Google

34.

Pieni tarina riskien ottamisesta.

Kuvittele meri. Tumma, painava ja syvä. Loputon. Se kuitenkin painoton ja turvallinen tunne äärettömän, hiljaisen vesimassan keskellä. Leijut. Ympärilläsi on tuhansia värien värähtelyjä. Kuplat ympärilläsi, jotka lähtevät sinusta ja kurkottelevat kohti pintaa kertovat että olet siinä. Olet elossa äärettömässä hiljaisuudessa. Katsot ympärillesi. Siellä on elämää. Sellaista elämää, joka on tarkoitettu olevan siellä, on aina ollut siellä. Rauhallista, päivästä toiseen virtauksien mukana leppoisasti leijuvaa elämää. Korvissasi humisee. Veden massa painautuu korviasi vasten ja kuplat kuiskivat. Plop plop plop.

Nenänpäähäsi osuu valo. Kuplat kimmeltävät matkalla ylöspäin, korkeuksiin. Jos nouset vedenpinnan yläpuolelle, mitä siellä näet ja koet? Tuulta? Myrskyä? Tuulenvireen kasvoilla? Villisti aaltoilevan meren, joka virtauksillaan heittää sinut paikkaan, jossa meri allasi ei ole enää tummaa ja kuplivaa vaan syvää ja mustaa. Leijut hetken paikoillasi turvallisessa, hiljaisessa äärettömyydessä. Kunnes kuplien viettelevä kimmellys kohti tuntematonta korkeutta nostaa sinut ylöspäin. Ensin varovasti. Sitten kiihdyttäen vauhtia kohti pintaa, nälkäisenä, janoten ilmaa.

Nostat pääsi pinnalle. Vesi valuu pitkin kasvojasi, auringon lämpö saa poskesi hehkumaan. Lokit kirkuvat yläpuolellasi, aallot pirskottavat vettä nenänpäähäsi. Tuulenvire tuo mukanaan tuoksuja. Tuntemattomia maita. Veden massa ei enää ympäröi sinua, ei peitä sinua maailmalta. Olet vahvempi ja uteliaampi kuin koskaan.

Kuva: Google