149.

148.

Viikon sitaattivalinta:

"Ymmärrän, minkä vuoksi en lannistunut haasteista: koska minun tulee muistaa, että minun on rakennettava itseni uudelleen joka päivä."
-ZAHIR

147.

Kivoja juttuja dokumentoinuina viikon varrelta..

 

 

Aurinkoiseen kaupunkipäivään sujahtamassa

Mmm terveellinen ravintolaruokavaihtoehto

Sitä samaa

Aina rakastettava cappuccino

Pokkariosto Katja Kettu: Kätilö

Fiilistelyä kotona kynttilänvalossa

Pirteä serviettilöytö

Leikkokukkavalinnat kotiin

Itseensä sijoittaminen ja hierojakäynti

J. Karjalaisen keikka työn puolesta Logomossa

Unijälkiä

Loppukesän jätskiannos

Aamupala

Aamun valopilkkuja ennen töihin lähtöä

Loppukesän jokilaivasiideri

Hapsutoppilöytö

 

146.

You think you know me but what you know, is just skin deep.

145.

Valon soturi.

Olen epäonnistunut surkeasti aikeessani postata tänne jokaiselle viikolle oman quotesin...Päivät ja viikot, kuukaudetkin tuntuu hujahtavan niin sukkelaan, että kirjoittelu tänne on paljon paljon vähäisempää kuin haluaisin.  No, varastetaan hetki taas aikaa ja mennään päivän sitaattivalinnalla:

"Mikä Valon Soturi on? Hän on se, joka kykenee tajuamaan elämän ihmeen, taistelemaan uskomansa asian puolesta loppuun asti ja -sen jälkeen- kuulemaan kellot, joita meri soittaa syvyyksissään."

-Valon Soturin käsikirja

144. Kaikista suurinta on rakkaus?

Hylkäsin kaikki illan askareet ja aloin kirjoittaa, koska minua suorastaan pännii. Kävin eilen ystäväni kanssa katsastamassa Wäinö Aaltosen museossa "Kaikista suurinta on rakkaus?" -näyttelyn ja pyörin sen jälkeen koko yön sängyssä ajatusten vilistäessä turhautuneena ja tuskastuneena, ärsyyntyneenä, kiukkuisena, jopa pettyneenä. Niin vahvasti, pitkästä aikaa, jokin esille nostettu teema taidenäyttelyssä vaikutti minuun niin vahvasti...

Suurin kaikista on rakkaus? -näyttelyssä vahvojen tunteiden kirjo

Vahvojen tunteiden kirjo on Wäinö Aaltosen museon kesän 2013 näyttelyn kantava voima. Aihetta lähestytään monesta näkökulmasta, sillä rakkaus on muutakin kuin huumaavaa onnea. Teoksissa kohtaavat niin kiintymys ja erotiikka kuin kaipaus ja empatian puute. Näyttely on esillä 14.6.–8.9.2013.

Rakkauden käsite on ehtymätön innoituksen lähde kuvataiteessa, kirjallisuudessa ja musiikissa. Rakastuminen ohjaa ihmissuhteita ja mielipiteitä, rakkaus voi muuttaa suuntaa – tai olla ikuista. Näyttelyssä esitetään pohdintoja rakkaudesta kahdentoista taiteilija voimin. Vanhimmat teokset ovat 1990-luvun loppupuolelta, uusimmat keväältä 2013.

Mukana näyttelyssä olevat taiteilijat ovat Tiina Heiska, Maarit Hohteri, Miikka Kiminki, Jaana Kirjonen, Milja Laurila, Rauha Mäkilä, Anna Nykyri, Pasi Tammi, Kaija Papu, Markus Kåhre, Henna Aho ja Ville Laaksonen.
(Lähde: http://www.wam.fi/public/default.aspx?contentid=449665&nodeid=10921)



...Näyttely ja sen teema oli mielestäni siksikin erittäin hyvä, koska se koskettaa ihan jokaista pientäkin ihmiskunnan eliötä tällä planeetalla. Se täytyy kuitenkin itse käydä katsomassa, sillä jokainen muodostaa aiheesta ja omista kokemuksistaan toki oman näyttelynsä, mutta voin yrittää tuoda jotakin ajatuksia esille.

Jos oikein alkukantaisesti ajatellaan, seksuaalinen vietti ja viehtymys vastakkaisen sukupuolen olentoon on välttämätön totuus lajien jatkumiselle tässä maailmassa. Muotoja on monia. Oikeastaan kadehtittavan yksinkertainen ajatus säilyttää ainoastaan lajien jatkumo, ilman monimutkaisia suhdekiemuroita, kaipuuta, itkuja, sähläyksiä, pettämisiä, riippuvuuksia, pelkoa, turhautumista...Lista on loputon.

Yksi taiteilijoista kuvailikin näyttelynsä aihetta mielestäni aika hyvin: miten nuoruuden into ja rakkauden mystisyys katoaa vanhemmiten ja muuttuu suhteessa helposti "arkipäiväiseksi kuin maksalaatikko." Realistiseksi. Raa'aksikin. Pelokkaaksi. Varovaiseksi. Välinpitämättömäksi tai liian takertuvaksi. Pettäminen ja toisten suhteiden kaipuu omassa olemassaolevassa näytelmässä on saanut liiaksikin päärooleja tässä loputtomassa elämän kantavan voiman teatterissa. Valitettavasti se realistisuus tulee itsellekin aika usein vastaan ja tuntuu, että istuu yleisössä ja sitä miettii väkisinkin: mihin täällä voi enää luottaa? Voinko enää uskoa IKINÄ mihinkään ihanaan? Mitä helvettiä täällä tapahtuu?

Harvoin tulee käytyä katsomassa näinkin vahvasti tunteisiin vetoavia näyttelyitä. Kokemus oli siis onnistunut, tosin minun osaltani kuohuttava. Näyttelyyn oli koostettu myös mielenkiintoinen videoinstallaatio idealla "videoravintola", jossa ihmiset keskustelivat videokollaaseissa rakkauden käsityksestä-merkityksestä-ideasta-ihannekuvasta ja niin edespäin. Olisin voinut viettää siellä koko illan, sillä sisälläni huusi koko ajan "KERTOKAA MINULLE KOSKA MINÄ EN TIEDÄ!"

Näyttelyn jälkeen suuntasimme syömään ja purimme näitä ajatuksia raskaasti tuhisten ja päräytellen. Rakkaus on todella muutakin kuin huumaavaa onnea ja näyttely onnistui sen kuvaamisessa erittäin hyvin. Ainakin minulle. Aiheen kuvaaminen ja loputon vastauksien etsiminen ei varmasti lopu koskaan, ei taiteesta eikä minun ajatustensekamelskaisesta päästäni. Mutta näyttelyistä jos jostain on kiva etsiä niitä vastauksia!  

Valitsin aiheeseen liittyvän biisin, joka saa minut aina mietteliääksi:

Christina Novelli - Concrete Angel (acoustic version)

    

 Näyttelystä matkusti ajatuksia mukana kotiin..

143.

Kuva: pinterest.com

142.

Blogin ulkoasu uudistui!

Tervetuloa uudistuneeseen blogiin lukemaan! Numeroviidakosta löytyy nyt ehkä helpommin luettavaa kun sain vihdoin aikaiseksi uudistaa bloginäkymää. 

Enjoy :)

t: Merle

141.

Väännetään rautalangasta!

Pitkästä aikaa iski korunäpräysinnostus ja parempaa päivää sille ei olisi voinut olla kuin ystäväisen kanssa arkimaanantain ilta. Voin suositella, kunnon terapianäpräystä, sillä keskittyminen on ainoastaan kieli keskellä suuta pujottelussa ja pihtien kanssa rautalangan vääntelyssä. Ei paljon ajatuksia liikene yhtään minnekään muualle. Tietysti olisi kiva hitsata ja hioa ja vaikka mitä kuin kunnon kultaseppä konsanaan, mutta kotikonstein mennään rautalangalla, pihdeillä ja pujottelulla, lähinnä erilaisista helmistä.

Lisää korujuttuja ja luomuksia aikaisemmassa postauksessa nummer 17! http://merlethereseparind.blogspot.fi/2012/05/17.html

Huh nyt väsyttää. Öitä! :)

a'la Parind

a'la Parind

a'la Pekkinen

a'la Pekkinen

a'la Pekkinen

a'la Pekkinen

140.

Cirkus Cirkör - Knitting Peace

 

Modernia sirkustaidetta

Ihan mieletön fiilis Cirkus Cirkörin Knitting Peace shown jälkeen! En ehtinyt kyseistä sirkusryhmää sen tarkemmin tutkimaan ennakkoon joten en tiennyt yhtään kyseisestä kokoonpanosta saati siitä, millainen esitys on, mutta logomolaiset saivat lipun edullisesti tapahtumaan kerran esitys järjestettiin täällä Turun Logomossa, joten päätettiin sitten työkaverin kanssa mennä tsekkaamaan esitys. Ja olikin yksi parhaimpia live-esityksiä aikoihin!

Olin jotenkin asennoitunut viihdyttävään perinteiseen sirkusiltaan, jossa tehdään taikatemppuja ja pelle kompastelee lavalla ylisuurissa kengissä, enhän ollut käynyt sirkuksessa kun ehkä viimeksi lapsena. Mutta yllätys olikin superpositiivinen. Modernia sirkustaidetta höystettynä teatraalisuudella, musikaalisuudella ja tanssilla, juuri kaikkea sitä, mistä minun sieluni nautiskelee suuresti.

Esitys oli neulottu yhden teeman, rauhan, ympärille, siis kirjaimellisesti punottu langan ympärille. Lavasteet olivat neulottuja ja sirkusakrobaatit taiteilivat erittäin lahjakkaasti paksujen lankanarujen seassa. Sirkusakrobaatit lähettelivät toisilleen läpi esityksen neulottuja nukkeja ja mietin pitkään, mitä niillä yritetään oikein sanoa, mutta loppujenlopuksi mieleeni tuli kuin tulikin rauhan jakaminen ja levittäminen toisille ja lopuksi myös jättineulosrullan turvin yleisöön. Esitys heijasti hienosti teemaa omilla pikku jutuillaan jos tarkkaan katsoi.

On mieletöntä katsoa nuoria lahjakkaita ihmisiä. Koko oma kroppa huutaa sisäisesti minäkin haluan!minäkin haluan!minä myös!, mutta nauraa samalla hyväntahtoisesti omalle kömpelyydelle ja mielikuvalle märästä läntistä lattiassa jos yrittäisi lähteä kieppumaan lankasotkuun yläilmoihin. Samalla nousee suuri arvostus tällaisia taiteilijoita kohtaan -vaatii ihan hirvittävästi työtä ja lujaa tahtoa saavuttaa tuollainen järjetön kehonhallinta, rytmitaju, tasapaino ja lihasvoima! Rohkeudesta ja uskosta omaan itseen puhumattakaan. Oli mieletöntä katsoa, miten katossa ensin riippuva lavasteeksi luultu lankasotku ryöpsähti verkoksi lavalle, jota pitkin tyttö kiipeili taidokkaasti ja kiemurteli ja vääntelehti kuin meren tyrskyissä. Tai miten selvästi porukan lahjakkain kieppui villisti ympyrää neljän tiukaksi viritetyn narun varassa kuin hyrrässä, puhumattakaan siitä, että nousi narunuoran päälle yksipyöräisellä ja soitti samaan aikaan villiä viulusooloa. Yleisö kohisi ja taputti! Koko esitystä säesti Looptek-nimisen bändin persoonallinen musiikki, josta tuli mieleen joku kelttimusiikki, johon on sekoitettu jotakin modernia mystiikkaa, joka toimi mielettömän hyvin yhteen valosuunnittelun ja esityksen kanssa.

En voi olla vertaamatta hiljaa tuota pientä 6 hengen sirkuskokoonpanoa omaan työhöni. Porukassa on selvästi se pitkälle kehittynein lahjakas kaveri, joka on läpikäynyt vuosien työn ja kovan treenin. Sitten on ne tasaisen lahjakkaat ja selvästi vielä kehitysvaiheessa olevat nousevat tähdet, musiikinsäestäjät ja tekniset avut, joita lavalla ei edes näe. Silti tärkeitä yhtä kaikki, jotta kokoonpano toimii ja sali täyttyy. Se pisti hymyn huulille! Täydellinen kieppi syntyy monenmonesta putoamisesta ensin.

Esitystä ei luonnollisestikaan saanut valokuvata. Otin aulasta muutaman kuvan neulosteoksista ja ostin ohjelmavihkon, jossa oli mageita valokuvia esityksestä. Liitän ne tähän. Linkistä pääsee Cirkus Cirkörin sivuille katsomaan trailerin esityksestä. Koko show veti ihon kananlihalle. Mieletön esitys, suosittelen! 

PS. Ottaiskohan ne mut mukaan kun osaan mä ainakin kuperkeikan tehdä......?

 Cirkus Cirkör - Knitting Peace Trailer

139.

Arjen piristyksiä!

Tänään suunnattiin ystäväisen kanssa töiden jälkeen kaupunkikierrokselle ja mietittiinkin sitä, miten hyvä ja tärkeää on myös se osa-alue arjesta, että saa ne ajatukset töistä oikeasti pois ja mielen rentoutumaan. On se sitten liikuntaa, hengailua, elokuvien katselua mitä vain, niin mun ahkeruuteen vaikuttaa tosi paljon se, että on paljon muutakin tekemistä kuin työ arkisin. Siksi tietysti myös joku säännöllinen harrastus olisi hyvä ja aion kaivaa esille jostakin jonkun kivan tanssikurssin tms. Muuten sortuu möllöttämiseen ja mun luonne inhoaa pääsääntöisesti möllöttämistä, vaikka joskus möllöttäminenkin passaa ja on jopa kivaa, mutta harvoin! Noniin, kerrotaan kuvin! 

                               

Olen monta kertaa silmäillyt nyt työmatkalla Uffin 2nd hand-liikettä Humalistonkadun varrella, koska ikkunaan oli läntätty lappunen liikkeen alakerrassa sijaitsevasta Vintage-osastosta 60 -ja 80-luvun tuottein, niin päätettiin piipahtaa ja heti tarttui matkaan mageita löytöjä menneiltä luvuilta! Suosittelen :) Nahkalaukku 10€ ja herkkukeltainen rannerengas 0,50€. Materialismimieltä piristetty edullisesti ja mun mielestä monta kertaa 2nd hand ja etenkin vintage-tyylin löydöt on monta kertaa paljon kivempia kun perus henkkamaukkakauppojen tarjonta. Se pieni individualisti sisälläni kehrää..Täytyy mennä kyllä tuonne oikein ajan kanssa ja alkaa koluamaan muitakin kivoja kirppareita oikein enemmänkin täällä Turussa! Nyt on tullut käytyä vain muutamana hassuna kertana. 

 

Duunipäivän jälkeen iskee tietysti useinmiten himosusinälkä, joten suunnistettiin Cafe Picnikiin raatelemaan moniviljapaahtopaistipatongit (ja tästä tapahtumasta ajatellen kuvallista blogipostausta unohdin nälissäni näpsäistä kuvan) ja koska aurinko paistoi ulkona vielä viidenkin jälkeen täydeltä tuutilta, haettiin Hansan italialaisesta jätskikuppilasta jälkkärit ja suunnattiin nautiskelemaan ne Aurajoen rantaan. Cappuccino-jugurtti valikoima itselläni vasemmalla ja oikealla cheesecake-vesimeloni makuelämys. Mmm perfecto! 

 

Siinä jätskiä mutustellessa tuli mieleen toinenkin vähän erikoisempi kauppa, jossa en ollut piipahtanut pitkään aikaan ja lähdettiin tassuttelemaan jokivartta pitkin Aboa Vetus & Ars Novan museokauppaan, jonka hyllyt notkuvat ensinnäkin ihania taidekirjoja ja toinen toistaan väreiltään ihanempia kortteja! Kaupassa hypistellessä vierähti toinen tovi ja euron kappalehinnalla olevista korteista tarttui molemmille jotakin mukaan. Joko omaan kotiin tai ilahduttamaan tuttuja! Suosittelen tätäkin kauppaa ja museota yleensä!

 

Iloinen puheensorina ja pulputus, joka kantautui jokilaivojen kannelle kertyneistä, näistä vielä elokuisista lämpimistä illoista nauttivista ihmisistä sai meidätkin houkuteltua iltapäivän tripin päätteeksi nautiskelemaan yhdet ja kyllä maistui hyvältä, hyvässä seurassa! On tärkeää ja mukavaa, että ympärillä on ihania ystäviä, joiden kanssa voi istua alas ja jakaa asioita, suruja ja murheita ja iloja, mitä vain. Tehdä suunnitelmia tulevasta ja rentoutua vähäisen myöskin arkena ja etenkin tällöin kun kesää on vielä jäljellä!

 

Oma koti ottaa aina avosylin vastaan ja kotiin on sitäkin kivempi palata valmistautumaan seuraavaan arkipäivään, kun iltapäivän piristysruiske on ollut onnistunut! Huomenna voisin reippaasti palata vinguttamaan upouutta kuntosalikorttia ja nyt kun se on tähän kirjoitettu, niin sehän tarkoittaa myös sitä, että se on tehtävä!

Reipasta loppuviikkoa kaikille ja muistakaa myös arjen pikku piristykset, että jaksaa! :)

...PS...: Mikä on individualistin painajainen? -Niin monet vastaan kävelevät farkkushortsit, että sekoaa jo laskuissa.

138.

Syksyn teemana usko.

Olen ollut viime aikoina todella laiska kirjoittamaan saati pohtimaan mitään sen kummallisemmin kovin järkevää. Kesän meno on ollut niin kuplivaa ja vauhdikasta, että pysähtyminen on ollut tosi vaikeaa ja vaikeaa se on edelleen. Nyt onkin aika yrittää orientoida itseään tulevaa syksyä varten ja reipastua ja pitää itsestään huolta. En tiedä, miten hyvin se käytännössä onnistuu, mutta ennen kaikkea mun mielestä tärkeintä on itsensä henkinen tsemppaaminen ja kouluttaminen uusiin haasteisiin, koska usko omaan itseensä ja kaikkeen muuhunkin kumpuaa aina sisältä päin. Jos uskoa ei ole sisäisesti, on tyystin sama, mitä ulkoa päin on tarjolla. 

Viime päivinä oon miettinyt tosi paljon tätä aihetta, koska oon törmännyt kautta rantain aiheeseen niin leffoissa, artikkeleissa kuin palavereissa ja ihan kavereiden kanssa kahvipöydässäkin. Siksi varmaan rupesinkin sitä pohdiskelemaan. Multa kysytään aika usein sitä, että olenko kovinkin uskonnollinen ihminen kun esimerkiksi kannan ristiä kaulassani. Jätän sitä sen enempää avaamatta tähänkään, koska koen sen niin henkilökohtaiseksi asiaksi, etten ole koskaan kokenut tarvetta selitellä itseäni sen asian tiimoilta ihmisille sen kummallisemmin. Ylipäänsä usko johonkin, on se sitten ulkopuoliseen, abstraktiin, konkreettiseen objektiin ja ennen kaikkia omaan itseensä on elämän tärkein tukipilari. Ilman sitä, olisi tosi vaikea kohdata niitä alamäkia. Millainen ja mihin se jokaisella kohdistuu, on tietenkin jokaisen oma asia, mutta sitä kannattaa vaalia ja kehittää ja ennen kaikkea, sitä ei saa koskaan menettää.

Kun mietin koko puolta vuotta takaperin mun elämässä, on tapahtunut sellaisia juttuja, joiden on helppo horjuttaa uskoa. Kun mietin vieläkin pidemmälle takaperin asioita, niin sellaisia juttuja, joiden on helppo romuttaa usko kokonaan. Katkeroittaa, kyllästyttää, kuihduttaa ja tuhota. Vihasin joskus käsitettä "aika parantaa haavat" ja sitä, että kaikki jaksoivat sitä kliseisesti toitottaa. Nykyään vannon kyseisen ikivanhan letkautuksen nimeen ja olen onnekseni ja ilahduksekseni todennut, että niin se todella on, on kyse sitten henkisestä ja/tai fyysisestä vammasta. Katsoin taannoin yhden elokuvan, jossa kerrottiin erään naisen tarina. Hän oli superrakastunut ja mennyt naimisiin ja elämä oli täydellistä opiskelujen, työn ja kaiken kohdalta, kunnes onnettomuus ajoi hänet koomaan ja hän menetti itseltään viisi vuotta lähimenneisyydestä, eikä koskaan enää muistanut olleensa naimisissa, ei rakastamaansa opiskelua tai aviomiestään ollenkaan. Tyyli vaihtui, vanhat muistot ja vanhat opiskelut palasivat ja vanha lähipiiri yritti tehdä hänestä jotain, mitä hän ei ollut. Suhde ajautui avioeroon ja isä halusi naisesta vihdoinkin lakimiehen kuvataiteilijan sijaan. Loppujenlopuksi, vaikka muisti ei koskaan palannut, usko omaan itseen oli se, joka toi menneisyyden takaisin, vaikka hän ei sitä enää koskaan fyysisesti muistanutkaan ja toi takaisin sen, jota hän oikeasti oli. Loppujenlopuksi hän palasi myös aviomiehensä kanssa yhteen uudelleen ja perusti perheen, vaikkei edellenkään muistanut tätä fyysisesti henkilönä. Elokuva oli hieno kertomus itsensä etsimisestä ja löytämisestä ja siitä jäi niin hyvä fiilis, että jäin miettimään sitä, kuinka tärkeää elämässä on löytää se tasapaino ja onnellisuus itsensä kanssa ennen mitään muuta. Kukaan muu ei tuo sitä onnea sinulle, paitsi sinä itse.

Siksi tuntuukin joskus tosi kurjalta kuunnella ihmisten surkuttelua ja valittelua siitä, mikä itsessä on pielessä. Surkuttelua epätyytyväisyydestä ja katkeruudesta elämää kohtaan kun mikään ei onnistu. Helpompaa on olla katsomatta peiliin kun oikeasti yrittää kääntää se ajatusmaailma. Syksy on aina ollut mulle sellaista puhtaalta pöydältä aloittamisen aikaa. Siksi mun mielestä, tämä on hyvä teema valita tälle syksylle ja toivottavasti tää kirjoitus tsemppaa kaikkia muitakin asiaa pohdiskelevia! Ikuinen elämänopiskelu ei lopu koskaan, mutta kertaushan on opintojen äiti eikös se näin ole? Jos aihe ja tarina kiinnostaa, niin suosittelen aiheen tiimoilta katsomaan leffan "The Vow". Ja joka kerta kun se nenä painuu viistämään sitä maata kohti, niin muistetaan ne jutut, jotka auttaa itseä nostamaan sen sievän pienen nenänpään kohti taivasta ja vain yrittämään uudestaan. Mitä siinä muka voi niin kovasti hävitä? 

Sara Bareilles - The Light (Klikkaa linkkiä kuunnellaksesi tämä biisi)