83.

12/13

82.

Tyttö kellarissa.

Kaiken viihdyttävän ja kevyen joulukatsomisen ohella, sain nyt joululoman aikana päätökseen raskaamman tositarinan, joka kertoi Natascha Kampuschin tarinan kahdeksasta vankeusvuodesta sieppaajansa alistamana ja kiduttamana tavalliselta vaikuttavan omakotitalon kellarissa Wienissä, Itävallassa. Tyttö oli kymmenvuotiaana koulumatkalla kun sieppaaja ryösti hänet pakettiautoonsa, kaasutti pois ja piti vankinaan suht lähellä tytön kotia. Kahdeksaan vuoteen häntä ei löydetty. Poliisi teki ehkä huolimattomuusvirheen, heitti ehkä kirveen kaivoon, kukaan ei täysin tiedä, mutta lopulta tyttö vapautti itse itsensä ja sellaisen vahvan tarinan minäkin halusin lukea.

Huomasin monta kertaa kirjaa lukiessani pudistelevani päätäni ja hymähteleväni vihaisena ääneen. Sisällä kuohui. Kirja käsitteleekin "Tukholma-syndroomaa" tietystä näkökulmasta, vaikka ei syyllistykään siihen täysin (Tukholma-syndrooma -Vangin ja sieppaajan välille kehittynyt side, jossa vanki alkaa puolustaa ja tukea sieppaajaansa ja tuntea myöntätuntoa tätä kohtaan). Se käsittelee hyvin kypsästi ja kaunistelematta sitä, kuinka pahuudellakin realistessa maailmassa on inhimilliset kasvot. Sitä, miten pahuuskin haluaa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, vääristyneellä, sairaalla tavalla.

Tuntuu uskomattomalta ajatukselta, että kahdeksasta lähestulkoon maan alla eletystä vuodesta, voi mitenkään selvitä hengissä kun toinen ihminen yrittää kaikin keinoin imeä toisesta viimeisetkin inhimillisyyden rippeet, jotta voisi luoda tämän uudestaan maailmaan, vain ja ainoastaan itseään varten. Kotina muutaman neliömetrin loukko, jatkuva nälkäkuoleman ja elävältä maan alle muurautumisen uhka, seuranaan täysi eristäytyneisyys ja varjona varastettu nuoruus.

Kymmenenvuotias tyttö teki sinä päivänä sopimuksen aikuisen minänsä kanssa ja se sopimus piti. Suosittelen kaikille empaattisille lukijoille, jotka arvostavat ja ihailevat kestävyyttä ja vahvoja selviytymistarinoita, niin kuin minäkin.

Kuva:Google

81.

Joulupuut.

80.

Joulun taikaa.

Pienenä edellisenä iltana ei saanut unta. Äiti laittoi nukkumaan ja keskellä yötä sitä hiipi ikkunaan tuijottamaan taivaalle, josko näkisi vilahduksen Joulupukin lentävästä reestä. Lunta tuprutti hiljalleen ja kun vihdoin aamu koitti, sai aamun aloittaa ainakin yhdellä lahjan avaamisella ja makeisten herkutteluilla. Ja voi sitä riemua, mitä paketeista paljastuikaan. 

Yhdeksi ikimuistoisemmista lapsuuden lahjoista on jäänyt mieleen Salapoliisin Tutkimuspaketti, jonka kerran sain. Se sisälsi ohjekirjan salaisten koodien ratkaisuun, sormenjälki puuteria, suurennuslasin ja vaikka mitä jännää. Ryhdyin heti perustamaan omaa toimistoa huoneeni nurkkaan (kun vaatehuonetta äiti ei suostunut luovuttamaan täysin omaksi salapoliisitoimistokseni...). Salapoliisin pöytä syntyi nurin käännetystä pyykkikorista ja salapoliisin kirjeitä koodikielellä lähti puolin ja toisin parhaan ystäväni kanssa Vääksy-Jyväskylä välillä. Kirjeitä kirjoitettiin kynttilän valossa ja jouluaattona kapusin talomme vintille tutkimaan langanpätkiä sun muuta kiinnostavaa kerrostalomme vinttikerrokseen. Otin kissani mukaan, joka löysi verkolla umpeen kurotusta kolosta reiän, joka johti jonnekin seinien väliin ja lähdin tietenkin itse perään. Kiitän taas jotakin Suojelusenkeleistäni, etten pudonnut ties minne talon rakenteiden ja seinien väliin...

Sittemmin, vanhemmiten, en sanoisi, että Joulun Taika häviää. Se vain muuttuu. On ihanaa katsella pienten lasten riemua kun he avaavat pakettejaan ja muistaa itsekin, miltä se tuntui. Vanhemmiten oma riemu kulminoituu lepäämiseen ja rentoutumiseen, kirjojen lukemiseen, Joulukylpyyn, hyvästä ruoasta nauttimiseen, rauhaan, mietteisiin, nukkumiseen. Jouluaatossa on siltikin vielä se oma juttunsa. Riisipuuron syöminen tai kerroskeksien kastaminen maitoon kynttilän valossa hämärässä jouluaamussa ei tuntuisi mikään toinen päivä samalta. Kävely ulkona lumen tuprutessa, lumen ja ilman tuoksu, hautausmaiden kynttilämeri, telkkariohjelmat, ihmisten tervehdykset, Samusirkan Joulutervehdys, Lumiukko, ei mikään. Yksi päivä vuodesta on kaikille yhteinen. 

Kirjoitellessani tätä edessäni on isoniso ikkuna. Sama, josta pienenä katselin ja odotin näkeväni Joulupukin liitelevän rekensä kanssa taivaalla. Ehkä odotan vähän vieläkin. 

Joulurauhaa ystävät.

Kuva:Google

79.

Ihana Jessie.

Dreamy haze come blind me
To take me where the tide lines will find me
Underneath and in between
Smiled up you come for me I see you

Offer me something inside
A place to go, a place to hide
Offer me something inside
Offer me something inside
A place to go, a place to hide

Come along,look down below
I want to go everywhere you go
You know the best I catch my breath
So steal me,take me in I want you

Offer me something inside
A place to go, a place to hide
Offer me something inside
Offer me something inside
A place to go, a place to hide
Offer me something inside

Let me run,let me feel like someone
I can see your face I can find you
Let me run,let me feel like someone
I can hear my name, and I'm on my way
Let me run,let me feel like someone
I will see your face, I will find you
Let me run,let me feel like someone
I can hear my name, and I'm on my way
Let me run,let me feel like someone
I will see your face, I will find you
Let me run,let me feel like someone
I can hear my name, and I'm on my way
Let me run,let me feel like someone
I will see your face, I will find you

Jessie Ware -Something Inside

78.

77.