38.

Hetki.

 

On vierähtänyt taas reilusti aikaa viimeisimmästä täysin omasta hetkestä. Tämä aamu on ulkona harmaa ja sateinen ja hyvien yöunien jälkeen ryömin sängystä sytyttämään kynttilöitä säestämään tunnelmallisen harmaata aamua ja keitin kahvia ja varastin itseltäni jääkaapista eilisillan herkkukakkujälkkärin loput. Olen kova reissaamaan ja tylsistyn jos olen liian pitkään paikoillani, mutta rakastan toisinaan näitä omia hetkiä.
 
Olen kehittänyt itselleni perjantai-tradition. Kun Joellan Galleriassa vaihtuu näyttely, käyn yleensä aina joku perjantai töiden jälkeen katsomassa uuden. Se on vähän kuin kävisi uimassa. Mielelle virkistävää ja saa ajatukset pyörteilemään kilpaa kankaalle maalattujen jälkien kanssa. Agressiivisia, kiihkeitä maalausjälkiä ja toisinaan rauhallisia, täsmällisiä siveltimenvetoja. 

Viime perjantaina Joellassa oli Tuula Anttosen "Intimacy" maalauksia. "Maalaukset kuvaavat ihmistä hänen kehonsa kautta. Ihmiskehot, yksinäiset torsot ja ihmisryhmät ilmentävät yksinäisyyttä, sekä kohtaamista ja yhteyttä ihmisten välillä. Ruumiillisuus, seksuaalisuus ja väkivalta ovat myös Anttosen maalausten keskeisiä teemoja. Kosketus ja fyysisyys ovat läsnä Anttosen teoksissa niin aiheissa kuin tavassa maalata: hän käsittelee maalia heittämällä, kaatamalla ja sivelemällä maalin paksuutta vaihdellen, rakentaen maalauksen kuin pohjalta käsin, kerros kerrokselta."

Olen niin kauan kuin muistan aina unelmoinut omasta ateljeesta. Korkeasta, ihanasta valoistasta huoneesta, jonne voisin sukeltaa isojen maalipurkkien kanssa. Ajattelematta juuri mitään, katsoa mitä omista hetkistäni syntyisi. Paikka, jossa voisi purkaa tunteita heittämällä maalia tai pyörittelemällä sivellintä hitaasti vain katsellen sen liikkeitä ja maalijälkeä kankaalla. Minä nautin yleensä abstrakteista teoksista enemmän. Valmiit kuvat ovat toki kauniita, mutta niitä ei ole niin mielenkiintoista tutkia. Sama valokuvissa. Valopyörteet, valosattumat, muodot, erikoiset kuvakulmat, uudet löydöt tavanomaisista esineistä, värit tai rypyt ja arvet ihmisissä ja vanhat, muistoja täynnä olevat valokuvat herättävät mielenkiintoa.

Vaikka itse en esteettisesti pitänyt juurikaan Anttosen maalauksista tai tavasta maalata, hän oli mielestäni onnistunut kiihkeässä ja tunteellisessa maalauksessa hyvin. Galleriassa tuntui kipu, häpeä, kiihkeys. Tuntui siltä kuin olisi seissyt huoneessa, jossa roikkui yhtä aikaa punaisia lihakimpaleita ja ympärillä kaikui vaikerrus ja voihkinta. Kokemus ei tällä kertaa ollut rentouttava, mutta sydämen se sai tykyttämään. Ja ajattelemaan.

Mielenvireys on tärkeä asia. Sitä pitää ruokkia. Kukin tavallaan tottakai. Itse sain toissapäivänä aikaiseksi eestinkielisen kirjeen hetkeen ja minulla olisi myös takataskussa muutama mielenkiintoinen kirjoitusprojekti, joihin yritän itseäni kannustaa. Siksi sielunkin pitää välillä käydä uimassa.