24.

"A child can teach an adult three things: to be happy for no reason, to always be busy with something, and to know how to demand with all his might that which he desires." 

-Paulo Coelho 

 

Niin. Miten taianomaista ja yhtä seikkailua koko maailma olikaan lapsen silmin katsottuna. Miten vapaata ja kepeää oli askellus. Jokainen päivä singahdettiin ylös sängystä lempileikkien ääreen, oman huoneen nurkkaan kipattiin väärinpäin olevasta pyykkikorista salapoliisin pöytä ja nökötettiin siellä nurkassa, -salapoliisintoimistossa-, monta tuntia ja tapitettiin suurennuslasin kanssa vintiltä löytynyttä langanpalasta. Ei ollut edes nälkä. Äiti tunki väkisin välillä sämpylää suuhun. Tai etelässä ollessa asuin uima-altaassa. Taas äiti tunki välillä väkisin sämpylää suuhun. Viereisellä aurinkotuolilla löhöillyt saksalainen pariskunta kysyi silmät suurina "onko hän tyttö vai kala?". Äiti ei varmaan osannut vastata. 

Niin. Sellainen minä varmaan olen vähän vieläkin, aikuistunut biologisen toimituksen pakosta. Minusta tulee varmaan sellainen äiti, joka päättää, mitkä Disney-leffat kahlataan läpi. Kukaan ei päästä ääntäkään kun lempikohtaukset ovat menossa. Minä olen todennäköisesti se, joka viedään Muumimaailmaan, Disneylandiin, whatsoever, ei ne lapset. Mutta, joudun kuitenkin toteamaan, kasvun pakosta, että taianomaisuus tällaisista asioista häviää realistisen kylmästi kun kasvaa aikuiseksi. Hupitukset on vieläkin mielettömän hauskoja asioita, mutta enää ei lähde yöunet ennen Lintsi tai Serena reissua. Yöunet lähtee ihan muista asioista. Miten tylsää, musta on sittenkin tullut ihan normaali aikuinen. 

Mutta koska minulla on ollut onnellinen ja mielikuvitusrikas lapsuus, komppaan Coelhoa sataprosenttisesti. Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, joiden on todella vaikeaa astua ulos mukavuusalueeltaan ilman totaalisen paniikin iskemistä. Sellaisia, joiden on todella vaikeaa muuttaa mitään vanhoja tottumuksia tai edes irtaantua niistä pikkaisen. Lapset maistelevat maailmaa niin ennakkoluulottomasti. Eivät he kysy vanhemmiltaan lupaa siihen, saavatko mutustella hiekkalaatikon reunalta muutaman muurahaisen tai tunkea herneen tai pienen legopalikan nenään, jota sitten kaivetaan lääkärissä pihtien kanssa äidin katsellessa vierestä valkeana kuin lakana. Lapset leikkaavat omaa tukkaansa ja hups, meni vähän pieleen, mutta se kasvaa takaisin. Äidiltä tulee itku. Äiti on aikuinen. Lapset nukkuvat yönsä sikeästi, koska päivä on eletty täysillä.

Elämme kaikkimulleheti-maailmassa. Pitäisi olla vähintäänkin tohtoritasoa, että jengi arvostaa. Magee auto alla ja runsaasti tuohta taskussa. HETIHETIHETI. Yäk. Mä meen pihalle leikkii. Tää olis roskakuski, joka löytää aarteen kaatopaikalta tai sihteeri, joka laittaa joka aamu helmet kaulaansa ja näpyttää kirjoituskonetta, lukee lehteä ja lipaisee välillä sormea kääntäessään sivua, just niinkun aikuiset tekee. Juo kahvia. Siisti tyyppi ja niin onnellinen!

Omistan tämän kirjoituksen niille päiville, kun tekee mieli paukuttaa päätä seinään.